Lintumiehet munavarkaissa

Linkki julkaisuun Facebook-ryhmässä "Tapiolan nuoriso 70-luvulta"

Lintumiehet munavarkaissa

Hassan, niin kuin nimestä on helppo päätellä, oli turkkilaista sukujuurta. Hän, hänen isänsä, äitipuolensa, velipuolensa Simo ja tätinsä muuttivat viereiseen Menninkäisentie 5B -taloon pari vuotta meidän Tapiolaan saapumisemme jälkeen.

Hassan oli minua melkein kaksi vuotta vanhempi, mutta hyvät kaverukset meistä nopeasti tuli. Hän oli punatukkainen ja pisamanaamainen energiapakkaus, joka oli kiinnostunut kaikesta maan ja taivaan välillä. Tai ainakin niin minusta silloin tuntui. Jotain tuossa kaverissa kiehtoi minua. Hän ei ollut se tavallinen Korhosen poika Kainuusta.

Hassanin perhe ahtautui kaksioon, jossa oli vain keittokomero - eikä edes jääkaappia. Sen virkaa toimitti olohuoneen seinässä oleva kylmäkaappi, joka oli tilavuudeltaan yhden nykyjääkaapin hyllyn kokoinen. Meidän asunnossamme kylmäkolo oli peitetty laudoituksella ja tapetilla; olihan keittiössämme upouusi General Electric. Jääkaapissamme oli usein kylmää limonadia ja pakastelokerossa joskus eskimopuikkoja. Hassan oli kateellinen.

Hassan piti kauppaa pihalla autotallisyvennyksessä. Hänellä oli tuoli ja pöytä. Pöydän reunasta roikkui teipattu lappu: Hasanin kaupa. Pöydällä oli kaikenlaista romua ja krääsää: melkein ehjiä leluautoja, hieman vääntyneitä nauloja ja ruuveja, ruosteisia työkaluja, mainoslippiksiä, repaleisia sarjakuvalehtiä, roskiksesta dyykattuja Seuroja ja Apuja. Mitä lie. Mutta kauppa kävi. Aikuiset ostivat ohimennessään usein jotain muutamalla kymmenellä pennillä.

Varsinainen pikkupoikien houkutin oli Hassanin itsensä rakentama kuulapeli, eräänlainen fortuna. Kuula piti saada ammuttua jousella vinon vanerisen pelilaudan ylimpään reikään. Sen alle oli Hassan kirjoittanut punaisella maalilla VOITO! Silloin sai valita kauppapöydältä (melkein) minkä vain esineen. Viisipennisellä sai yhden pelivuoron. Pelilaudan kulma oli niin jyrkkä ja jousi jäykkä, että aika monta viisipennistä kolisi purkkiin ennen kuin joku onnekas onnistui sohaisemaan kuulan oikeaan koloon. Päivän päätteeksi Hassanin polvihousujen taskunpohjalle olikin jo kertynyt monta markkaa. Olin kateellinen.

Hassanilla oli kotonaan iso radiolevysoitin ja muutama single-levy. Meidän levysoittimemme oli jonnekin kadonnut kahdessa muutossa. Populaarimusiikki oli juuri saamassa otteen pikkupojan sielustani eikä meillä ollut edes soitinta saatikka levyjä. Tai yksi oli säästynyt: Brita Koivusen "Mua lemmitkö vielä, oi Kustaa"... Olin kateellinen.

Hassanin levykokoelma laajeni epäilyttävän nopeasti. Tiesin, että hänen perheellään ei rahaa moisiin turhuuksiin liiennyt. Tosin synnynnäisenä liikemiehenä hän keksi ansaita rahaa myös levyjen soitolla. Juuri ilmestyneen listaykkösen molemmat puolet sai kuunnella kymmenellä pennillä, mikä oli mielestäni varsin kohtuullista. Maksoihan uusi single-levy kuusi markkaa yhdeksänkymmentä penniä.

Kerran kun sitten olimme selailemassa Heikintorin yläkerran Fazer-musiikin pikkulevylaareja, sain selville hänen varsinaisen hankitametodinsa. Pari levyä livahti salamannopeasti housunkaulukseen takin alle. Ilmeenkään värähtämättä Hassan jatkoi levyjen plaraamista ja käveli kohta tyynesti pois kaupasta. Hän varasti levyjä! En olisi mitenkään uskaltanut. Olin kateellinen.

Hassanin kiinnostuksen kohteet eivät suinkaan kaikki olleet materialistisia. Hän oli myös innokas luonnonystävä. Itsetehdyllä haavilla hän taitavasti pyydysti päiväperhosia. Yöperhosten metsästys oli kuitenkin se jännittävin juttu. Elokuisten iltojen pimeässä lämmössä levitimme Hassanin kotoaan "lainaaman" lakanan kahden puun väliin. Lakana kasteltiin sokeriliemellä. Taskulamppujen valo suunnattiin lakanaan. Ei mennyt kuin hetki kun lakanan valokeilassa kuhisi yökkösiä ja kiitäjiä.

Kiinni saadut perhosparat joutuivat lasipurkkiin, jossa oli etikkaeetteriin kastettu pumpulitukko. Etikkaeetterin Hassan oli itse käynyt ostamassa apteekista. Tainnutetut perhoset hän asetti varovasti pinsettien ja neulojen avulla omatekemälleen pahviselle levitysalustalle. Kauniisti aukilevitetyt yksilöt laitettiin nuppineulojen lävistäminä näytteille isoon laatikkoon, jossa oli styroksipohja ja läpinäkyvä lasinen kansi. Pihan pojat pääsivät ihailemaan perhoskokoelmaa - pienestä maksusta, tietenkin. Olin kateellinen.

Eivätkä perhoset olleet ainoita Hassanin luontoharrastuksen kohteita, hän oli myös lintumies. Hänellä oli Itä-Saksassa valmistetut kiikarit - ja Euroopan Linnut. Euroopan Linnut oli oikea aikuisten lintuharrastajien kenttäopas, jossa oli upeita ja tarkkoja värikuvapiirroksia linnuista eri kuvakulmista, nuoria ja vanhoja yksilöitä, naaraita ja uroksia erilaisine höyhenpukuineen. Minulla oli Jokapojan Lintuopas. Siinä oli yksi suttuinen mustavalkovalokuva per lintu. Olin kateellinen.

Tapiola oli tuolloin 60-luvun alkupuolella harvaan ja harkiten rakennettu. Taajaman ulkopuolella avautuivat laajat luonnontilaiset niityt, kosteikot, suot ja merenlahdet - siis todellinen luontoharrastajan paratiisi. Vaikka emme me sellaiseksi itseämme ajatelleet. Olikohan tuollaista sanaa edes keksittykään? Meillä oli pitkävartiset nokialaiset, makkaravoileipiä repussa ja kaikki kolme kesäkuukautta aikaa samoilla tutuissa lähikohteissa. Polkupyörillä päästiin helposti myös kauemmas: Mankkaalle, Laajalahteen, Hanaholmaan ja joskus jopa Lauttasaareen.

Mankkaan lisähoukutin oli valtava kaatopaikka. Löyhkä paikan liepeillä ja varsinkin paikan päällä oli keskikesällä tyrmistyttävä. Siihen aikaan kaikki jätteet kuljetettiin suoraan kaatopaikalle. Jonkinlaista lajittelua tehtiin rakennusjätekuormien kanssa, mutta muut, bio-, energia-, lasi-, metalli-, ongelma- ja mitä näitä on, olivat sulassa sovussa kerroksittain. Valtavat lokki- ja varislintuparvet tappelivat kovaäänisesti räähkien parhaista paloista, joista ei hajusta päätellen ollut puutetta. Petolintuja ja muita raadonsyöjiä vilahteli joukossa. Mankkaa tarjosi siis sekä mielenkiintoisen lintufaunan sekä mahdollisuuden tehdä "löytöjä" vaikkapa myytäväksi pihakaupassa. Joskus Hassanin isä tuli mukaan. Raha oli perheellä tiukassa.

Laajalahdella saattoi tehdä aivan toisenlaisia havaintoja. Varsinkin syksyllä vesilintujen muuton aikaan merenlahti suurine joutomaineen ja kosteikkoineen houkutteli paikalle oikeitakin ornitologeja, joilta saimme usein vihjeitä ja tietoa. Monia harvinaisuuksia heidän avullaan bongattiin ja linnun nimen alle sai vetää viivan merkiksi tunnistamisesta.

Laajalahdessa niin kuin Mankkaallakin eli vanerista ja hylkylaudoista kyhätyissä asumuksissa hyvinvointiyhteiskunnasta poispudonneita. Usein kävimme erään tutuksi tulleen pariskunnan mökillä juttelemassa ja juomassa appelsiininkuorista valmistettua kuumaa mehua. Isäntä touhusi jotain vaalean muovipullon kanssa. Meidän mukeihimme hän ei kuitenkaan tenua laittanut...

Eräällä syyskuun reissulla törmäsimme todella isoon löytöön. Kaisloilla hätäisesti peitettynä, puoliksi heinikkoon vajonneena lojui edessämme Honda 750. Saimme vaivoin nostettua suuren moottoripyörän pystyyn. Se ei siinä kauan ollut maannut, koska kromi kiilsi virheettömänä ja bensatankissa hölskyi polttoaine. Käynnistyshommiin kummankaan rohkeus ei onneksi riittänyt. Raahasimme arvokkaan löytömme läheiselle Otaniemen poliisiasemalle. Poliisit kiittivät ja ottivat nimet ja yhteystiedot ylös. Monta viikkoa myöhemmin sain kuulla äidiltäni, että pyörä oli ilmoitettu varastetuksi. Löytäjinä saimme vakuutusyhtiöltä mielestämme valtavan rahapalkkion - muutaman kympin muistaakseni. En tiedä mihin Hassan rahat käytti. Minä ostin Euroopan Linnut.

Hanaholmassa ei ollut vielä Pohjoismaista kulttuurikeskusta kirjastoineen. Siellä oli kuitenkin paljon muuta mielenkiintoista tutkittavaa: vanhoja, ilmeisen hylättyjä rakennuksia ja puoliksi romahtaneita varastoparakkeja sekä tunkkaisia aittoja. Paikalle pääsi helpoiten ryömimällä tien ali johtavaa betoniputkea pitkin. Rakennukset kolusimme tarkkaan. Taskuihin ja reppuihin sujautettiin kaikenlaista "löytötavaraa". Kaasunaamarin otin kerran talteen. Susiturkkiakin harkitsimme, mutta sen raahaaminen putkea pitkin olisi voinut osoittautua mahdottomaksi.

Parasta kuitenkin oli valtavan lokki- ja tiirayhdyskunnan kansoittama luoto aivan rannan läheisyydessä. Meteli oli korviahuumaava. Veden ollessa kesällä alhaalla luodolle pääsi kumisaappailla kiveltä toiselle hyppien.

Tässä vaiheessa Hassan oli siirtynyt hieman konkreettisemman lintuharrastuksen tasolle. Hän kokosi munakokoelmaa. Tämä tarkoitti selkokielellä lintujen pesien rosvoamista. Pikkulintujen pesät eivät olleet vaikeita kohteita, mitä nyt piti korkealle koivun latvaan kiivetä. Useimmiten pesän löytämiseen riitti kärsivällinen maassa pesivien lintujen tarkkailu. Lokkiluoto oli aivan toisen tason haaste. Lokit ja varsinkin tiirat ovat pesimäaikaan raivokkaita pesänpuolustajia.

Sitä emme tienneet kun lipsuttelimme luodolle munavarkaisiin. Minua alkoivat tiirojen syöksyt kohti päätäni pelottaa ja jättäydyin jälkeen. Hassan oli kuitenkin päättänyt kartuttaa kokoelmaansa lokkien munilla. Pesältä toiselle syöksähdellen hän kaappasi syliinsä niin monta munaa kuin mahdollista ja lähti loikkimaan pitkin veden ja levien liukastuttamia kiviä kohti rantaa.

Itse olin jo vetäytynyt huomattavan kauaksi rantakoivikon suojaan. Raivopäinen tiira sipaisi Hassanin lippahatun hänen silmilleen. Silloin hänen jalkansa lipesi ja hän mätkähti kierähtäen matalaan veteen. Munat säilyivät kuin ihmeen kaupalla ehjinä. Päästyämme rannan puiden huomaan huomasimme, että lippalakin päällinen oli värjäytynyt punaiseksi. Tiira oli nokkaissut Hassanin päälaelle pitkän verinaarmun.

Munat me sankarit veimme salaa autotalliimme, jossa suoritimme operaation seuraavan vaiheen eli munien tyhjennyksen. Tämä tapahtui tekemällä ohuella neulalla pienet reiät kumpaankin päähän ja työntämällä pitkän neulan munan sisälle, jotta rakenne rikkoutuu. Sitten vain puhallettiin kovaa ja sisälmys roiskui lavuaariin. Kuusi munaa saimme ehjänä tyhjennettyä. Yksi - viimeinen - räsähti pirstaleiksi sotkien housuni ja takkini. Olisi taas äidille selittämistä vaikka pahimmat roiskeet saimme huuhdeltua pois. Hassan oli tyytyväinen. Harmaalokin muna oli komea.

Hassanin munakokoelma sai hienon lisän. Ja vaikka kokoelmalaatikko haisikin mädälle munalle, olin kateellinen.

Myöhemmin samana kesänä, ollessamme viimeistä viikkoa Vekkan kesäkodissa Ritvalassa, sain houkuteltua äitini mukaan souturetkelle. Päämääränä oli selkälokkiparin pesä niemenkärjen toisella puolella. Olin jonkin aikaa tarkkailut niiden touhuja ja tiesin, että pesässä odotti muna-aarre noutajaansa. Äidin tarvitsin assistentiksi huopaamaan venettä, kun kurotin veneen kokasta nappaamaan munan. Vielä lämmin linnunmuna oli suurempi kuin kämmeneni ja tuntui yllättävän painavalta. Hassan tulisi olemaan kateudesta vihreä, kun hän näkee tämän jättimunan.

Suuntasimme veneen kohti kesäkotirantaa. Äidiltäni olin saanut kinuttua välttämättömät tykötarpeet. Kiipesin rannan korkeimmalle kalliolle suorittamaan punkteerauksen. Jos olisin ollut paremmin tietoinen lintujen pariutumis- ja pesimisaikatauluista, olisin jättänyt munan pesään. Nyt kuitenkin puhalsin voimieni takaa. Mitään ei tapahtunut. Tökin uudelleen neulalla. Uusi voimakkas puhallus. Kuului risahdus. Ulos lennähti elävä lokinpoikanen, joka henkeä haukkoen makasi kalliolla. Hoipuin kasvot vihreinä pensaikkoon oksentamaan.

Kun olin toipunut shokista ja huonosta olosta, menin katsomaan uudestaan, mitä olin tehnyt. Sen tiesin, ettei eläimiä saanut jättää kitumaan. Poimin polulta suuren kiven. Luonto oli jo hoitanut asian. Kaksi varista tappeli ilmassa tuoreesta saaliista. Muna oli yllättäen säilynyt ehjänä. Toinen aukko oli hieman suurempi, mutta muuten se oli rikkoutumaton. Tämä on saatava kotiin jollakin keinolla.

Seuraavalla viikolla palasimme Tapiolaan. En malttanut odottaa matkatavaroiden purkamista vaan nappasin sanomalehdillä vuoratun munankuljetuslaatikon näppeihini ja ryntäsin viheltämään Hassanin ikkunan alle. Pian heilahti punapää pervekkeella ja rapusta kuului tuttu jytinä, kun hän loikki kolme porrasta kerralla kaiteesta vauhtia ottaen. Kerroin nopeasti seikkailuni pääkohdat ja avasin aarre-arkun. Selkälokin muna oli satoina paloina laatikon pohjalla. Autokyyti hiekkateillä oli sitten ollut liikaa hauraalle artefaktille. Hassan ei ollut kateellinen.

Jälkinäytös tapahtui 1989 Järvenpäässä. Aivan rivitaloyhtiömme lähellä sijaitsi maailman pohjoisin islamilainen rukoushuone. Olin matkalla kauppaan ruosteisella Rupi-Hopsu -Volvollani.

Rukoushuoneen kohdalla jouduin suuren väkimäärä vuoksi hidastamaan kävelyvauhdille. Eteeni pientareelle kaarsi uusi, iso Mercedes-Benz. Jouduin pysähtymään, kun ovet lennähtivät auki. Kuskin puoleisesta astui ulos tutunomainen punaisen tukan ja peililasien kehystämä pisamainen naama. Hassan! Hyppäsin ulos. Tervehdimme ja vaihdoimme muutaman sanan. Ehdin kertoa, että avovaimoni odotti toista lasta. Vasta silloin tajusin, että vieressäni naputti sirolla korkokengällä asfalttia tupakkaa polttava tumma kaunotar. Hassan esitteli vaimonsa ja Mersun takapenkiltä purkautuneen lapsilaumansa. Saman tien he kiiruhtivat sisälle rakennukseen. Ovet sulkeutuivat.

Niin sulkeutui myös eräs elämäni auki jääneistä luukuista. Emme koskaan enää tavanneet. Kateellisia emme varmasti olleet kumpikaan.

 

Tekstin tekijänoikeudet (c) 2020 Robert Ramberg

 

Takaisin Tapiola-novellien etusivulle

 

Kuva: pixabay/MabelAmber

Powered by Aava 3