Linkki tekstiin Facebook-ryhmässä "Tapiolan nuoriso 70-luvulta"
Rofe ja polde
"Puhdas selkä,
vasta pesty.
Kuka siihen ensiks pisti?"
- Simo
Heikki arvaa väärin ja joutuu kirkonrotaksi. Hän jää ulko-ovisyvennykseen laskemaan nurkkaan kääntyneenä kolmeenkymmeneen. Muut pinkovat piiloihin. Mukana ovat melkein kaikki Menninkäisentien talojen lapset. Nuorimmat leikkijät ovat juuri koulunsa aloittaneita, vanhimmat jo oppikoululaisia. Pihaleikit ovat sitä hauskempia mitä enemmän porukkaa on mukana, iällä ei ole niin väliä. Kirkonrotta ja kymmenen tikkua laudalla ovat helppoja oppia. Kansakoulun ekaluokkalainen pysyy vaivatta messissä ja pystyy pienikokoisena usein piiloutumaan helpommin kuin isoveljensä.
... 27, 28, 29, 30. Rotta kotona!
Kirkonrotta lähtee saalistamaan. Pihapiiri on iso. Paljon on puita ja pensaita joiden taakse piiloutua. Yksi iso kivenlohkare on keskellä B-talon nurmikkoa. Sen suojaan erehtyy aina joku syöksymään. Löytyminen on varmaa.
- Esko nähty! Tuu pois sieltä kiven takaa. Kirsi nähty! A-talon pensaassa...
Huudot kiirivät pihamaalla. Pensaat kahisevat ja koivujen lomissa vilahtaa varjoja. Parvekkeille tulee muutama vanhempi leikkejä katsomaan. Heitä emme edes huomaa kirkonrotan tiimellyksessä. Isompia leikkijöitäkin jännittää. Nyt on tosi kyseessä, kaksi pelastettavaa on rotan vankina. Heikki ravaa pitkin etupihaa, kurkkii kulmien taa, kääntyy nopeasti ympäri. Pekka ryntää juoksuun C-talon alakerran syvennyksestä. Matkaa on pari sataa metriä. Kumpi ehtii pesälle. Jalkapallopelien koulima Pekka kiihdyttää vauhdin äärimmilleen. Heikki on lähempänä, mutta tossu lipeää nurmella ja hän käy nopeasti nelinkontin. Se riittää. Pekka ehtii pesälle.
- Kaikki rotat pelastettu!
Ja leikki jatkuu. Kirkonrotaksi joutunut on lähes mahdottoman tehtävän edessä. Osallistujia on monta ja hyviä piiloja riittää. Usein kierros jääkin kesken kirkonrotan turhautuessa riittävästi. Mä en jaksa enää! -huuto kokoaa pelaajat yhteen B-talon etupihalle ja leikki vaihdetaan kymmeneen tikkuun laudalla. Syksyinen ilta hämärtyy. Pienimmät rotat huudetaan kotiin syömään. Pojat ehtivät vielä pelata pari rundia sneppistä hiekkalaatikolla. Pimeys ajaa heidätkin pian kotiin läksyjä tekemään.
Oli muitakin leikkejä, joihin kaikki pystyivät osallistumaan. Sitten oli niitä selvästi poikien juttuja ja taas sellaisia kuten naru- ja ruutuhyppely, joita harrastivat ennen kaikkea tytöt. Pojatkin intoutuivat joskus narua hyppimään, mutta puukkomaata en usko yhdenkään tytön pelanneen. Menninkäisentien sukupuoli- ja ikäjakauma oli hieman vinksallaan poikien suuntaan: kutakuinkin samanikäisiä kundeja oli kymmenkunta. Tytöt olivat sarjaa pikkusiskot. Tämä johti siihen, että leikit ja pelit muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta olivat poikien hommia. Kun vielä läheisellä Poutapolulla oli samankaltainen tilanne, oli selvää ettei muutamaa vuotta nuorempia likkoja otettu mukaan kaikki juttuihin.
Syksyn pimeiden iltojen ykkösjuttu on rofe ja polde eli rosvo ja poliisi. Säännöt on muokattu suoraan kirkonrotan pohjalta. Pimeys ja taskulamput tuovat leikkiin omat mausteensa. Valokeilat risteilevät pilkkopimeällä pihalla ja poliisien kovaääniset huudot aiheuttavat välillä kahnausta eläkeikäisten asukkaiden kanssa. Varsinkin, jos möykkä jatkuu TV:n iltauutisiin asti. Yläkerran radioamatööritoimintaa harrastava naapurimme jaksaa tarpeeksi ärsyyntyneenä tulla pihalle vaatimaan rymistelyn loppua. Hänelle tietysti huudellaan pimeyden turvin takaisin. Tuohon aikaan kuitenkin vanhempien sana on laki ja kellon käydessä yhdeksää leikki olisi muutenkin kuivunut kasaan.
60-luvulla puukon roikkumista tupessa James-farkkujen vyöstä ei olisi kukaan ihmetellyt. Vaikka puutarhakaupungissa asuimmekin, puukko tai linkkari oli lähes joka pojan tarvekalu. Onkiminen oli kesäloman keskeinen huvitus - uimisen ja fudiksen pelaamisen kanssa. Teräasetta tarvittiin myös majojen rakennuspuuhissa. Sillä vuoltiin nuolet teräviksi inkkarisotia varten. Nimikirjaimet käytiin kaivertamassa moniin paikkoihin. Talomme porraskäytävän puinen kaide oli kaiverrettu alhaalta ylös asti: nimikirjaimia, kuvia tai muuten vain huvikseen tehtyjä hieroglyfejä. Uimarannan kopit ja vessat, puurakenteisten kioskien ulkoseinät, puhelintolpat, kellarien ovet; kaikki saivat maistaa terää. Linkkari ainakin piti olla taskussa. Pieniä ja vähän isompiakin haavoja tuli. Pahin tapaus omalla kohdallani ei sattunut kuitenkaan Tapiolassa vaan kesänviettopaikassamme Ritvalassa Sääksjärven rannalla. Kaatosateessa olimme rakentamassa majaa rantalepikossa. Puukkoni lipsahti kaverini kämmenselkään. Sairaalareissu siitä tuli ja kahden viikon uimakielto. Minä vältyin varmalta selkäsaunalta vain, koska ystäväni osasi pitää suunsa kiinni. Kukaan ei onneksi ihmetellyt miten oikeakätinen oli saanut syvän haavan oikeaan käteensä.
- Hei! Roba ja Vela. Mikä toi räpistelee tuolla. Meidän talon katon reunalla.
- Jumankauta! Se on tervari. Se on kiinni jalasta. Siin on naru. Niill on pesä tuolla lipan alla.
- Se on pakko pelastaa. Kuka lähtee messiin?
Menninkäisentien kerrostalojen alemman katon alle on jäänyt sopivasti tyhjää tilaa. Katon lippa antaa vielä hyvän suojan. Talojen katonrajassa on varmasti toistakymmentä tervapääskyn pesää. Yhden tervapääskyn on käynyt huonosti. Se on onnistunut pyörittämään pesään viedyn narunpätkän jalkansa ympäri; rimpuilee ja räpistelee eikä pääse irti. Minulla on linkkuveitsi taskussa. Nyt pitäisi vain päästä katolle. Veli-Matti jää pihalle ohjailemaan operaatiota. Juoksemme Heikin kanssa portaat ylös. Turha reissu. Yksikään porraskäytävän ikkunoista, joista pääsisi helposti alakatolle, ei ole auki. Ainoa tie katolle ovat paloportaat. Niitä pitkin ylös kipuaminen on tietty rutiinijuttu - korkeille paikoille ja puihin kiipeily on arkipäivää. Mutta jos yksin pudottautuu alakatolle, sieltä on melkein mahdotonta päästä punnertamaan takaisin. Kaksi poikaa pystyy kyllä jeesaamaan toisensa takaisin ylös. Ja jonkun on pidettävä jaloistani kiinni, kun kurottaudun leikkaamaan narun poikki. Lippa on kymmeniä senttejä pitkä. Jännitys laittaa korvani suhisemaan. Veli-Matti viittoillee minut oikeaan kohtaan kattoa. Hilaan itseni reunalle. Sentti sentiltä reunan yli, linkkarin pisin terä avattuna. Heikki painaa kaikin voimin jalkojani. Olen melkein puoli vartaloa yli reunan, kun saan sohaistua narun poikki. Veitsi kirpoaa kädestäni. Pääsky putoaa kohti maata. Viime hetkellä se saa ilmaa siipiensä alle, ravistelee itseään ja liitää vapauteen. Hivuttaudun varovasti takaisin. Istun Heikin viereen huohottamaan. Käteni tärisevät. Tervapääsky tekee kaarroksen katon yllä. Olen varma, että se tuli kiittämään meitä.
- Pelottiks sua?
- Ihan helvetisti.
- Pystytsä lähteen?
- Ollaan täs viel hetki.
Puukkomaa oli maa-leikin machompi versio. Maata pelatessa potkittiin kepin pätkää hiekkaisella pihalla ja rakennettiin omaa aluetta, jota vastapelurit yrittivät valloittaa. Puukkomaassa tasaiseksi tallattuun multaan piirrettiin kaksi yhtä suurta ympyrää. Puukkoa ilmaan heittämällä arvottiin aloittaja. Se, joka sai aseen pystyyn maahan, sai aloittaa. Omassa ympyrässä seisten heitettiin puukko tai linkkari vastustajan maahan. Pystyyn jääneen terän suuntaisesti vedettiin viiva ja isompi puolisko pyyhittiin pois. Kengän kärki kun mahtui kutistuneeseen alueeseen, sai vielä yrittää. Kun tossun kärkikään ei sopinut plänttiin, oli hävinnyt. Ehdottomasti poikien leikki...
Aikuisuuden kynnyksellä pelattiin pokeria tai sököä rahasta. Silloin potissa saattoi olla parikymmentä markkaa tai jopa enemmän. Ensimmäinen rahapeli monelle oli kuitenkin penninheitto. Menninkäisentien hiekkaiset pihat soveltuivat erityisen hyvin kolikonheittoon ja autotallisyvennyksessä pelaaminen onnistui sateellakin. Pennistä nakeltiin kuparisilla penneillä. Hiekkaan vedettiin linkkarilla tarkkaan suora maaliviiva, jonka taakse kaivettiin kuoppa eli potti. Maaliviivasta viiden tai kuuden askeleen päähän raapaistiin heittoviiva.
Kolikoita haalittiin ympäri kylää ja kerjättiin kotoa. Äidiltä ja mummulta herui aina silloin tällöin kukkaron pohjalle kerääntyineitä kuparinpaloja. Säästöpossusta sai ruokaveitsellä ujutettua ainakin muutaman kolikon. Penni oli pikkuraha, jonka arvon mittari oli Kulmakaupasta ostettu nallekarkki. Penniksessä - kun pelaajia oli tarpeeksi monta - pottikuoppaan kertyi huomattava summa, jolloin puhutaan markasta tai kahdesta... Olihan siellä viisi- ja kymmenpennisiäkin rahanvaihdon seurauksena. Riitojakin syntyi tiukoissa tilanteissa, kun kaksi rahaa oli viivalla päällekkäin. Heittämistä jatkettiin, kunnes rahat loppuivat. Iloisen voittajan tunnisti paitsi naamasta myös muodottomiksi pullistuneista polvihousujen taskuista.
- IFA. Ei kun Warre. Wartburg se on.
- Sori, Heka. Väärin meni. IFA se oli. Ei tullu pistettä. Veli-Matin vuoro.
Loikoilemme A-talon pihanurmikolla loivasti viettävällä rinteellä. Pelaamme "tunnista auton moottorin ääni" -leikkiä. Menninkäisentie ei ole mikään valtaväylä. Autoja kulkee harvakseltaan. Nyt on päivän vilkkain sesonki. Kello käy neljää iltapäivällä. Työssä käyvät tapiolalaiset palaavat koteihinsa nauttimaan uunimakkaraa tai jotain muuta uutta suosikkiruokaa. Veli-Matti asettuu makuulle silmät peitettynä liinalla. Minun tehtäväni on valita seuraava auto. Tuolta se tuleekin päiväkodin suunnasta. Simca. No, nyt on helppo. Ison Simcan sirinän tunnistaa jokainen. Veli-Matti tietää oikein. Pistetilanne on tiukka. Minulla on viisi oikein, niin kuin Veli-Matilla. Hekalla on jo kuusi pistettä, vaikka kaksitahtinen menikin väärin. Kymmenen pisteen voittoraja lähestyy. Minä käyn vuorostani makuulle rinteeseen. Liina silmien peitoksi ja korvat hörölle.
- Valmiina, Roba! Tulee Mäntyviidan suunnasta. Nyt!
- Mersu! 250. Se on teidän Mersu.
- Äh! Niin on.
- Arvasin kun se rupes hiljentää ennen tota parkkipaikkaa. Ja oisin mä sen muutenki tienny.
Heikki voittaa lopulta ansaitusti tunnistaessaan Kontio-Sisu -kuormurin. Me päädymme Veli-Matin kanssa tasapisteisiin. Se oli taas yhdestä kiinni.
Autot yleistyivät 60-luvun aikana nopeasti. Länsiautojen maahantuonnin tiukka säännöstely purettiin1962. Warret ja IFA:t katosivat katukuvasta ja tilalle tulivat Volkkarit ja Fiatit. Autobongailu oli fillari-ikäisten poikien parasta ajankulua. Polkupyörillä suhattiin ympäri Tapiolaa erikoisia autoja etsimässä. Kisaa käytiin siitä, kuka löytää bilikan, jonka nopeusmittari näyttää 200 km/t tai jopa enemmän. Kurkistelimme ikkunoista sisään nähdäksemme kojelaudan. Toinen versio autoharrastuksesta oli rekisterikilpien tutkailu. Numerosarjaan 999 päättyvä kilpi oli ilmiselvä voittaja. Kaverien perheiden autoja ei otettu huomioon. Paras paikka voittonumeron hakuun oli Keskustornin juurella oleva valtava parkkialue. Sitä rundailtiin pyörillä ristiin rastiin etsimässä sitä nopeinta ja suurinumeroisinta kärryä.
Olin saanut enoltani syntymäpäivälahjaksi Automobil Revue 65 -katalogin. Siinä oli esiteltynä jokainen kyseisenä vuonna valmistettu henkilöauto. Luettelon kielet olivat harmi kyllä ranska ja saksa. Sanakirjan avulla saimme selville ne tärkeimmät tiedot: huippunopeuden, hevosvoimat ja moottorin kuutiotilavuuden. Katalogi oli kundiporukassa niin ahkerassa käytössä, että se muuttui nopeasti irtolehtipainokseksi. Olihan toisella kymmenellä olevan pojan suoranainen velvollisuus tuntea kaikki automerkit. Tunnistamista myös testattiin koko ajan. Vierellä pyöräilevä kaveri saattoi yhtäkkiä kysäistä, mikä on tuon vastaantulevan auton merkki ja malli. Vastauksen piti tulla heti. Ei saanut epäröidä. Automobil Revuen innoittamina kehittelimme omia automallistoja. Vihkot täyttyivät autojen kuvista. Malliston alkupää oli yleensä hyvin maltillinen: 120 km/t, 50 hv. ja 1,3 l. Loppupäässä olivat todelliset vauhtihirmut, joihin mallia oli otettu amerikkalaisista urheiluautoista. Huippunopeuden piti olla yli 300, hevosvoimia laitettiin viidensadan paremmalle puolelle eikä seitsemän litrainen kone ollut mikään harvinaisuus. Piirustustaidot kyllä kehittyivät tuossa kilpavarustelussa.
- Hekalla on autorata.
- Skalekstrikki? Oot sä tosissas?
- Joo. Mä olin eilen ajamassa. Tosi makee.
Heikillä oli Scalextric koottuna olohuoneen lattialle: kahdeksikon muotoinen rata sillalla ja kaksi autoa, Lotus ja Ford Arrows -kilpurit. Yhtäkkiä Heikki oli se pihan suosituin poika, jonka kaveruutta pyrittiin hakemaan vaikka lahjomalla. Taisin biffata Hekan leffaan, että pääsin kaahaamaan. Tuon ikäinen poika pystyy eläytymään täysillä muovisen leluauton nykivään kulkuun parin metrin radanpätkällä. Tunne oli verrattavissa siihen, kun pääsi oikealla autolla ensi kertaa yksin maantielle ajokortti lompakossa.
Pienoisrautatiellä ei ollut samanlaista vetovoimaa kuin autoradalla. Märklinin perussetti oli kyllä aika monella kaverillani. Kun useamman laatikon kiskot liitettiin yhteen, saatiin sentään jonkinlainen raiteisto kasattua. Lego-palikoista tehtiin asemat ja muut rakennukset. Muovisotilaat joutuivat esittämään näissä leikeissä siviilejä ja Matchbox-autoista saatiin tarpeellista rekvisiittaa. Olimme käyneet Helsingin rautatieaseman museossa ihailemassa valtavaa pienoisrautatiekokonaisuutta. Monet rinnakkaiset raiteet risteilivät huolella rakennetun maiseman halki. Junat pysähtyivät asemilla, valot syttyivät ja puomit nousivat. Kaikki oli oikeassa suhteessa ja aidon näköistä. Samalla tuli myös oivallus, että tämä ei ollut enää pikkupoikien puuhaa. Tarvittiin rutkasti rahaa eikä saanut olla äitiä, joka ilmoitti juuri kun koko komeus oli vaivalla saatu valmiiksi, että nyt on aika lopettaa ja kerätä lelut pois olohuoneen lattialta.
Sadepäivinä paitsi piirrettiin pelattiin myös lautapelejä. Afrikan tähti oli jo tuolloin klassikko. Jotain ihmeellistä taikaa täytyy olla pelissä, jota yhä pelataan - lähes 70 vuotta sen ilmestymisen jälkeen. Afrikan tähti oli ensimmäinen nelivuotiaiden tyttärentyttärieni - minun lievällä avustuksellani - pelaama arpakuutiopeli keväällä 2020. Monopoli vaati sitten jo enemmän laskutaitoa kuin arpakuution luvut ja sen loppuun vieminen saattoi kestää toista vuorokautta, ellei illalla lattialle jäänyttä peliä äiti ollut siivonnut laatikkoon ja takaisin hyllyyn myöhemmin illalla. Halma, tammi, mylly ja shakki -pelilaatikko oli meilläkin ja melkein jokaisen kaverini kotona. Shakki oli peleistä vaikein. Vaikka tiesin kuinka nappuloita tuli siirtää, en koskaan oppinut sitä kunnolla pelaamaan. Hävisin melkein joka ainoan pelin oli vastustajana sitten kuka tahansa. Omasta laatikostani hävisi oudosti pari shakkinappulaa. Saatoimme keskittyä peleihin, joissa minulla oli mahdollisuus voittaa…
Menninkäisentien kerrostaloasunnot eivät olleet kovin tilavia. Monilla perheissä oli kolme, joissakin jopa jopa viisi lasta. Oma huone oli harvinainen ylellisyys. Jos pääsimme jonkun kaverin luokse pelaamaan, päädyimme usein keittiön pöydän ääreen. Pelit kun sujuivat harvoin hiljaa kommentoiden. Keittiön oven sai sentään kiinni. Jos emme päässeet kenenkään kotiin, pelasimme rappukäytävässä. C-talon ylimmän kerroksen tasanteella saimme touhuta melko rauhassa. Pimeän tullen jonkun piti hoitaa valaistus seisomalla valopainikkeen vieressä valmiina painamaan kattovalot päälle parin minuutin välein. Työstähän tuollainen kävi. Porraskäytävä oli varustettu kaksilla erityyppisillä paikkeilla: osassa oli pyöreä musta keskiö, toisissa, uudemmissa, neliönmuotoinen keskinappula johon tuli minuutin kuluttua kelmeä valo. Klemmariviritys toimi näissä uudemmissa painikkeissa. Lähin sellainen oli toisessa kerroksessa. Melko pitkän valaistun session saimme, ennen kuin joku nyppäsi klemmarin irti ääneen ihmetellen, että kukas tällaisia laittomuuksia tekee.
Toivoin joululahjaksi Stigan jääkiekkopeliä. Epäilin, että vanhemmillani oli kuulovamma, koska sain jalkapallopelin, joka ei edes ollut Stigan valmistama. Fudispelissä oli kyllä oikea määrä vieteriäijiä per joukkue, mutta se oli kovin staattinen verrattuna lätkäpelin kaukalon laitoja paukuttavaan räiskeeseen. Lätkäpeliin tarvittiin hyvä valaistus ja tukeva pöytä eikä sitä voinut takuuvarman möykän vuoksi rapussa pelata. Toisaalta monet isätkin olivat innolla mukana, jolloin sopivaa tilaa turnaukselle löytyi kohtuullisen helposti. Jalkapallopelin mukana tuli vain kaksi vaihtomiestä. Vieteriäijät eivät vain kestäneet määrättömästi taivuttelua. Ei mennyt kauaa, kun molemmilta joukkueilta oli liian monta pelaajaa saanut lopullisen punaisen kortin. Stiga-lätkän hakkaaminen sitä vastoin jatkui pitkälle teinivuosiin ja ylikin. Monet meistä taitavat sitä vieläkin pelata, nyt vain oman pojan tai tyttären kanssa. Vain olisiko se voittava osapuoli jo lapsenlapsi?
Tekstin tekijänoikeudet (c) 2020 Robert Ramberg.
Takaisin "Tapiola-novellit" etusivulle.
Kuva: Robert Ramberg.