Dancing in the Dark

Linkki tekstiin Facebook-ryhmässä "Tapiolan nuoriso 70-luvulta"

Kiitos lukijoille. Tähän tämä kirjoittelu ainakin toistaiseksi loppuu. Lähtö Tapiolasta lienee sopiva päätös juttusarjalle.

Dancing in the Dark

Syksyn tenttikausi oli ohitse ja pankkikirjassa oli vain nostoja. Tilanne oli kestämätön. Italian opiskelijoiden kanssa bilettäessäni olin tutustunut aitoitalialaiseen Giancarloon, joka teki siivouskeikkoja Servi Systemsin leivissä. Olisikohan siinä ratkaisu? Joulutauko lähestyi vauhdilla.

- Ai asut Tapiolassa? Joo. Ahertajantien Shellillä olisi heti tarvetta. Ensi viikon maanantaina. Joo. Huollon vastaanotossa kello kahdeksan. Aluevastaava Mari kertoo lisää. Haalarit tulee talon puolesta. Tervetuloa Serville töihin.

Tällä kertaa työpaikka olisi kävelymatkan päässä. Shellin huoltokorjaamo oli lähellä vanhaa Opintien kouluani. Töihin ehtii kymmenessä minuutissa. Hyvä juttu, ajattelin. Kävin katsastamassa paikan etukäteen, vaikka tiesinkin täsmälleen, missä korjaamo oli. Varmuus on parasta...

Työnohjaus tuntui kertaa olevan asiallista. Minulle selvitettiin, mitä työhöni kuului ja kierrätettiin ympäri rakennuksen. Iso etu oli työpaikkaruokala, jossa sain käydä syömässä ilman erillistä korvausta. Kuvio oli simppeli. Aina kun mekaanikko sai auton valmiiksi, hän ajoi sen ulos. Silloin menisin pesemään kyseisen karsinan sekä tyhjentäsin hylkyosista ja pakkauksista täyttyneen jäteastian pihan roskapuristimeen.

Auto on huollettu. Asentaja käynnistää moottorin ja siirtää ajoneuvon pesujonoon huoltamon toiseen päähän. Olen valmiina luuttuineni ja harjoineni. Karsinan lattia on liukas öljystä. Suihkutan ensin liuottavaa pesuainetta koko alueelle. Harjaan pintaa, kunnes kaikki lika on irronnut. Nyt tarvitsen kuumaa vettä paineella huutelemaan öljynsekaisen liemen lattiakaivoon. Suuntaan letkun kohti lattiaa ja pyöräytän seinällä olevaa säädintä. Ei tule vettä. Väännän toistakin säädintä. Ei mitään. Pyöritän molemmat säätimet täysin auki. Ei kuulu edes kohinaa. Kuuluu kova huuto ja sitten jumalaton rysäys. Viereisen paikan hydraulisella nostimella oleva auto on liukunut nokka edellä katonrajasta maahan. Kauhistunut mekaanikko haukkoo henkeä lattialla metrin päässä musertuneesta Volkkarin keulasta. En olekaan väännellyt vesiletkun säätimiä vaan käynnistänyt hydraulisen nostimen. Viereisen huoltopisteen asentaja syöksyy pysäyttämään hydrauliikan. Koko alakerran henkilökunta, korjaamopäällikkö etunenässä, kerääntyy katsomaan ja huokailemaan. Päällikkö rientää hakemaan kameran ja ottaa muutaman valokuvan vakuutusyhtiötä varten.

- Huh! Kävipäs tuuri. Parin sekuntia ja Jarille olisi käynyt pahasti. Nyt tuli onneksi vain metalliromua.

Katsoin erikoista näytelmää tajuamatta, mitä oikein oli tapahtunut. Asia minulle kyllä nopeasti selvitettiin. Todella lupaava alku... Oletin, että minut irtisanotaan saman tien. Korjaamopäällikön kunniaksi on sanottava, että hän otti syyn niskoilleen. Kukaan ei ollut näyttänyt minulle paineletkun säätimiä, jotka olivat rinnakkain nostimen säätimien kanssa. Vakuutus korvasi auton vauriot. Loput työpäivät menivät kommelluksitta. Sain vielä valokuvankin muistoksi. Marikin näki tapauksessa humoristisia piirteitä.

Tammikuun puolessa välissä opinnot jatkuivat samassa - väärässä - urassa. Jonkun olisi pitänyt nostaa äänivarsi ylös ja vaihtaa levyä. Olin hyvin tyytyväinen suoritettuani lähes kaikki Suomen ja yleisen historian rästiin jääneet cum laude -vaatimusten osat. Pari tenttiä jäisi kesäksi. Sitten voisin lopullisesti sanoa hyvästit historian laitokselle. Englannin cum laudekin oli viittä vaille valmis.

Tällä kertaa olin hereillä, kun kevään loppu lähestyi. Nyt oli aivan pakko löytää uusi kesäduuni. Satuin joskus samaan bussiin naapuritalossa asuvan Pekan isän kanssa. Hän työskenteli Suomen Pankissa kamreerina. Olin aina tullut hyvin toimeen tuon harmaan virkamieshabituksen takana väijyvän veijarityypin kanssa. Kai oli myös musiikkimiehiä. Juttua riitti. Hän oli myös kiinnostunut opinnoistani. Kun kerroin etsiväni uutta työpaikkaa, Kai sanoin heti, että eiköhän sellainen järjesty. Tämä oli hieno uutinen. Laitoin hakemuksen vetämään Kain puollon kera. Kevein mielin valmistauduin kevään tenttirypistykseen - ja vaativaan rentoutumiseen koepäivien välillä. Pettymys oli valtava, kun sain postissa hylkäyskirjeen. Niistä ja näistä syistä emme katso voivamme tarjota teille kesälomasijaisuutta Suomen Pankin arkistossa. Ajattelin, että Kai oli tietoinen päätöksestä. Niinpä en häntä sen enempää asialla vaivannut. Suuntasin katseeni muualle. Kiire alkoi olla, olihan jo toukokuun alku.

- Hei Robert. Joko alamme kulkea yhtä matkaa pankkiin?
- Päivää. Sain sieltä maanantaina kielteisen vastauksen.
- Mitä ihmettä! Jaahas. Minä hoidan tämän. Mikäs sinun puhelinnumerosi on? Minä soitan sinulle tällä viikolla.

Kain sana painaa. Saan kutsun tulla lounaalle keskustelemaan tulevista tehtävistä. Samalle päivälle sattuu tietysti tärkeä tentti. Linja-auto on sekin myöhässä. Riennän juoksujalkaa Porthaniaan. Vartioidulla naulakolla on jumalaton ryysis, kun kahden suuren salin yleisö odottaa takkejaan. Tietysti. Ei ole aikaa odottaa. Jätän nahkatakkini itsepalvelupuolelle ja harpon portaat neljänteen kerroksen luentosaliin. Lehtori katsoo ovella kelloaan kysyvästi.

- I'm sorry. My bus was late and there's a terrible rush at the cloakroom.

Kielioppitentti on vaatinut paljon pänttäämistä ja osittain ulkoa opettelua. Se on niitä opintosuorituksia, jotka vain on tehtävä mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Pulssini hakkaa toista sataa ja hikinen selkäni liimautuu tuoliin. Hengitän rauhallisesti ja keskityn tehtäviin. Vähitellen päähäni tungettu tieto siirtyy paperille. Syke laskee. Pirullisia monivalintatehtäviä. Äh, kaikkihan nuo ovat oikein. Keskity, keskity. Muista poikkeukset. Gerundi? Ai, niin!

- Time's up. Please, return your papers.

Mitä kello on? Viisitoista vaille kaksitoista. Ehdin kyllä lounaalle. Takki vain naulakosta ja puolijuoksua Suomen Pankkiin. Hissi on liian hidas. Äkkiä portaat alas aulaan. Onneksi takkini ei ole vartioidulla puolella. Kamala ryysis taas. Mutta... Missä takkini on? Tässä on kaulaliina. Takki ja hanskat? Ei helvetti! Ne on varastettu! Kiedon liinan kaulaan ja juoksen haastatteluun. Epäluuloinen vartija marssii luokseni. Huohotan Suomen Pankin juhlavassa aulassa naama punaisena, paita hiessä, vain liina kaulassa...

Kai ja hänen kollegansa tulivat apuun ennen kuin vartija ehti heittää minut pihalle. Kaita tilanne selvästi huvitti. Jonain toisena hetkenä olisin arvostanut hänen huumorintajuaan, nyt ei ollut se hetki. Kävin miestenhuoneessa siistyitymässä lounaalle pankin henkilöstöruokalassa. Päivän menyy oli kesäkeitto. Aloin epäillä, että tämä kaikki on jotain kosmista pilaa. Haastattelu sujui kuitenkin hyvin. Kerroin olleeni historian opintojen yhteydessä sekä yliopiston kirjaston että eduskunnan arkistoissa tekemässä harjoitustöitä. Se tuntui vakuuttavan läsnäolijat viimeistään, että olin sovelias henkilö Suomen Pankin palvelukseen. Sopisiko minulle tulla kuvaukseen henkilökorttia varten huomenna ja samalla tutustumaan tulevaan työskentely-ympäristöön? Ilman muuta. Menetetty nahkatakki olisi pieni hinta noin hyvästä työpaikasta.

Laahustin takaisin Porthaniaan. Tutut naulakon tädit olivat harmissaan puolestani. Jonkun hylkäämä resuinen trenssi sai kelvata. Hihat olivat liian lyhyet, mutta ilman takkia olisin varmasti kylmettänyt itseni. Nyt ei passannut sairastua. Seuraavana päivänä ostin Seppälästä college-takin ja kävin tekemässä muodon vuoksi rikosilmoituksen. Sitten suuntasin askeleeni kohti Suomen Pankkia. Tällä kertaa en huohottanut ja minulla oli vaatteet päällä. Kuva henkilökortiin otettiin. Odottelin käytävällä tyytyväisenä. Onpa hieno työpaikka Valistuksen ja Suomen Maaliin verrattuna! Arkistonhoitaja tuli luokseni. Esittäydyimme ja laskeuduimme hissillä pari kerrosta alaspäin. Tila oli valtava ja kaikki näytti olevan tip-top -järjestyksessä. Kellarikerroksessa olisi myös mukavan viileää kesähelteillä. Olisiko hieman liiankin viileää? Koneellinen ilmastointi puski raikasta ilmaa useasta kattosuuttimesta niin, että paperit pöydällä lepattivat.

- Tässä on sinun työpisteesi. Tehtäväsi tulee olemaan näiden arkistokorttien tietojen siirtäminen sähköiseen järjestelmään.

Pitelin kädellä jomottavaa niskaani ja katselin seinustan hyllykköä, joka näytti ulottuvan stratosfääriin saakka.

- Korttien tiedot siirtyvät tällä kirjoittimella. Tämä on helppoa. Ihan kuin koneella kirjoittamista...

Soitin seuraavana päivänä yliopiston puhelinkopista Kaille ja kerroin syyn, miksi en voinut ottaa paikkaa vastaan - kroonistunut jännitysniska kesti vain rajoitetusti kirjoituskoneen hakkaamista. Olin erittäin pahoillani. Aikansa asiaa mietittyään hän sanoi ymmärtävänsä ja toivotti onnea työnhakuun. Sitä todella tarvitsin.

Kerjäläinen ei voi valita, sanoo sananlaskukin. Otin lusikan kauniiseen käteen ja pyöräytin saman tien Servi Systemsin työhönoton numeron. Olenkohan niiden mustalla listalla, käväisi mielessäni ennen kuin luuri toisessa päässä nostettiin. Vielä mitä. Milloin voin aloittaa, kysyttiin. Mankkaalla olisi heti tarvetta Rank Xeroxilla. Kaksi markkaa meni. Yksi irtisanoutumiseen, toinen rekrytointiin. Nopeaa toimintaa.

Siivoushommissa ei ainakaan tarvinnut kirjoittaa koneella. Ja Mankkaalle pääsisin pyörällä; säästyisivät matkarahatkin. Uuteen työpaikkaan meno ei koskaan ole helppoa. Samat tunnelmat kuin avantouinnin aloittamisessa. Joka tapauksessa työtä oli. Rahan vuoksi hanttihommia tehdään - kaikki muu on bonusta. Katsoin kartasta Rank Xeroxin sijainnin ja tein illansuussa pyöräretken Nopsalla tulevan työpaikkani lähistölle. Standardi betonikolossi, tällä kertaa se ei kuitenkaan sijainnut Vantaalla.

Ensimmäinen työparini oli rockabillyä kuunteleva 17-vuotias poika, joka huristeli töihin satapiikkisellä Hondalla. Hänen harrastuksensa kautta löysimme yhteisen puheenaiheen. Jeren kiinnostuksen kohteena olivat nimittäin 50-luvun lopun ja 60-luvun alun klassiset artistit Carl Perkins, Buddy Holly, Eddie Cochran ja kumppanit. Lisäksi kaveri oli harrastuksensa pakottama englannin kielen taitoinen. Sain päivittäin kuulla mielenkiintoisia yksityiskohtia varhaisten rokkareiden elämästä ja musiikista. Toisinaan hän toi taukotilaan alan kirjallisuutta. Hänen omistautumisensa sytytti minussa innostuksen varhaiseen rock-musiikkiin, johon olin aiemmin suhtautunut hieman väheksyen. Tämä oli bonus numero yksi.

Työskentelyalueemme oli Xeroxin suuri varasto ja huoltopaja. Teimme kaksi yleissiivouskierrosta päivässä. Niiden lisäksi tuli kaikenlaisia satunnaisia tehtäviä: aluksi aluepomon osoittamina, myöhemmin omatoimisesti. Tyhjien pakkauslaatikoiden kuljetus puristimeen oli myös jokapäiväinen toimi. Ajattelin, että siivoustyö oli kiireistä juoksemista kärryjen kanssa paikasta toiseen. Ainakin Xeroxilla tahti oli verkkainen ja työt kohtuullisen mukavia. Ainoastaan ylikäytössä olevien miesten vessojen pesu ja valokopiokoneiden puhdistushuoneen imurointi suuritehoisella teollisuusimurilla olivat epämiellyttäviä. Luppoaikaa jäi paljon. Vaikka siivoojien taukotila olikin vain ikkunaton koppi, takasi se samalla oman rauhan. Meillä oli piippari, jonka vinkuessa olisi pitänyt mennä lähimpään puhelimeen ottamaan varastopäällikön ohjeita vastaan. Piippari ei kuitenkaan toiminut, koska seinät olivat paksut. Tämän varastopäällikkö kävi itse toteamassa. Hän nosteli hartioitaan ja jätti meidät rauhaan. Hän oli myös niin kiireinen, ettei meidän vahtimiseen aikaa riittänyt. Oivalsimme pian, että riittävä näyttäytyminen oli koko homman juju. Sitä paitsi lattian kiillotus ja ikkunoiden pesu olivat mukavaa vaihtelua välillä hieman tylsiin päiviin. Asetin tavoitteeksi lukea kaikki tutkintovaatimuksissa mainitut Shakespearen annotoidut teokset kesän aikana. Tavoitteen saavutin helposti ja vähän ylikin. Tämä oli bonus numero kaksi.

Jere poistui kesken kesän suorittamaan varusmiespalvelusta. Läksiäislahjaksi hän antoi minulle koostamansa rockabilly-kasetin. Olin otettu. Minulle tuli hieman ikävä häntä, varsinkin, kun jouduin muutaman päivän tekemään kierroksia yksin. Yhdelle miehelle töitä oli ruuhkaksi asti. Valitin tästä Loppuviikosta Marille, joka ei ollut edes tietoinen Jeren lähdöstä. Tulisin saamaan uuden työkaverin maanantaina. Sellainen tulikin. Punahiuksinen - ja -silmäinen - rempseä, epämääräisen ikäinen Jutta, joka ilmiselvästi tuli suoraan töihin hieman pitkäksi venyneen viikonlopun vietosta. Rypistyneet vaatteet ja kajalit poskilla kertoivat omaa kieltään vauhdikkaasta vapaa-ajan vietosta. Vissy maistui ja uni myös. Toivottelin hyvää lepohetkeä ja lähdin kierrokselle yksin, eihän wc:n pesu 100 prosenttisesti miesvoittoisessa alakerrassa olisi onnistunutkaan. Iltapäivällä lähdimme sentään kierrokselle kahdestaan. Jutta kulki vaunun perässä ilmeisen haluttomana haukotellen ja poimien roskan silloin tällöin lattialta. Tiistaina sama kuvio toistui. Lievästi viinan tuoksuinen työparini otti taas nokkaunet taukotilan lattialla pressun päällä. Ja sitten kierrokselle. Huollon miehet viheltelivät peräämme ja huutelivat niitä tyypillisiä äijäporukan herjoja. Parini pysähtyi niille sijoilleen ja päästi suustaan sellaisen ryöpyn solvauksia ja kirouksia, että koko alakerta raikui. Viheltely loppui kuin seinään. Loppuviikon saimme hoitaa työmme rauhassa - tai siis sen iltapäiväosuuden. Perjantai koitti ja minäkin olin lähdössä Timin saarelle viikonloppua viettämään, joten fiilis oli hyvä. Jutta otti lisätunnelmaa vissypullosta, joka tuoksahti epäilyttävästi raa'alta koskenkorvalta.

- Ota vaan huikka, Roope. Sä oot ihan nasta kundi, kun oot antanu mun levätä aamuisin. Meikätyttö lähtee kohta bilettää. Nähdään maanantaina, eiks jeh.

Huikka jäi ottamatta ja Jutta jäi tulematta. Aloin ymmärtää, miksi siivoustyössä työntekijöiden vaihtuvuus oli suuri. Taas oli Marille asiaa. Tiistaina tulikin uusi ehdokas Xeroxille. Tällä kertaa natsasi. Tuomas opiskeli Helsingin yliopistossa kirjallisuustiedettä ja oli Pohjois-Tapiolasta kotoisin. Meillä synkkasi yhteen erinomaisesti, vaikka mekin molemmat saatoimme olla maanantaisin hieman epävireessä. Keskustelun aiheet eivät meiltä loppuneet ja kirjallisuusaiheinen loppukesä sujui kuin leikiten. Hauskinta oli oma Mauri Sariola -klubimme, johon kuului kaksi jäsentä. Innostuin Sariolan tuotannosta täydellisenä kesälukemistona kieli vahvasti poskessa. Osasin kyllä myös arvostaa kirjailijan omaelämäkerrallisia varhaisteoksiakin.

Kesän huippuhetket olivat ilman muuta käynnit Timin saarella. Keskustelut fokusoituivat kirjallisuuteen, runouteen ja muihin taiteisiin - mukaan lukien elokuvat ja musiikki. Saarella ei ollut sähköjä, joten jokainen vieras tiesi, että paras tuliainen oli paketti paristoja ja öljyä lamppuihin. Valaistus kun hoitui öljylampuilla ja avotakassa paloi tuli lämpöä tuomaan. Ne loivat aivan omanlaisensa tunnelman. Tuntui kuin olisi siirtynyt toiselle vuosisadalle. Kirjoista luettiin ääneen parhaita paloja ja runojakin lausuttiin. Debatti oli välillä kiihkeääkin. Ainoastaan ääniraita oli selkeästi 1900-lukuinen. Tosin suurin osa Phillipsin pienestä kasettinauhurista soljuvista kappaleista oli klassikkomusikaaleista toisen maailmansodan molemmin puolin. Saaren rauha siirtyi vieraisiinkin. Ulapalla lipuvien tankkerien valot vilkuttivat meille viestejä kaukaa. Oli myös rajuja myrskyjä, varsinkin syyskesällä. Silloin kaikki istuivat lasitetulla kuistilla viinilasi käden ulottuvilla nauttien - ehkä hienoinen pelko sydänalassa - mahtavasta luonnonnäytelmästä raivoisana kiehuvan meren yllä.

Kesä tuli jopa liian nopeasti päätökseen, Xeroxin varastopäällikön ansaitsemattomien kehujen kera. Yliopistolla Tuomaksen kanssa tavatessamme koodisana oli "Ampiaiskesä". Tämä oli se kolmas bonus.

Syksyllä rahatilanteeni on tavanomaista parempi, kiitos yli kolmen kuukauden jaksamiseni Xeroxilla. Sijoitan muutaman satasen vaatteisiin, kalleimpana ostoksena Levi's 501 -farkut. Alkusyksy on poikkeuksellisen lämmin. Usein istumme Porthanian ulkoterassilla syömässä tai kahvilla. Joskus lounastauko venähtää monen tunnin mittaiseksi. Ennätykseni taitaa olla kuusi tuntia. Aina kun olen lähdössä, pöytääni istahtaa tarjottimen kanssa joku uusi tuttu kasvo. Näen yhä enemmän Tomia ja hänen seuralaistaan, jolla oli nimikin, Heidi. Huomaan hakeutuvani Tomin ja Heidin seuraa aina kun se oli mahdollista. Haluan kovasti päästä perille arvoituksesta nimeltä Heidi.

Lokakuun 21. päivä lähestyy. En ole pitkään aikaan juhlistanut millään lailla syntymäpäiviäni. Nyt minulla on rahaa tarjota ainakin boolia ja jotain pientä syötävää. Juhlien pitopaikka vain puuttuu. Porthanian ruokalassa tapaan tuttua jengiä. Mietin syödessäni ääneen ongelmaa. Tom sanoo suoralta kädeltä, että juhlat voimme pitää heidän Koskelan kaksiossaan. Siellä on tilaa parillekymmenelle juhlijalle ja iso parveke, jonne ohjata tupakoitsijat. Siltä seisomalta toivotan kaikki pöydän ääressä olijat juhliin. Haluan kutsua kaikki läheiset ystävät mukaan: Dean, Maria, Iida, Orvokki, Markus, Paul, Outi... ja tietysti isäntäväki Tom ja Heidi. Lista täyttyy nopeasti.

Kolme päivää ennen sovittua ajankohtaa makaan kotona kuumeessa. Ehdin juuri tervehtyä jotenkuten. Minua yskittää koko ajan ja tunnen olevani vielä puolikuntoinen. Juhlien siirtäminen tarkoittaisi niiden perumista, joten kannan laukussani kahden viinipullon lisäksi yskänlääkepulloa. Iltapäivästä aloitamme virittäytymisen Pam Pamissa ilmaista jukeboxia kuunnellen ja kaljaa ryystäen. Tarjoan kierroksen pöytäkunnalle. Tunnelma on hilpeä. Ainoastaan jatkuva yskimiseni häiritsee. Tom on vienyt etukäteen tarjottavat Antti Korpin tielle, joten vasta seitsemältä remuporukka ahtautuu viisvitoseen ja juhlat syöksyvät liikkeelle lentävällä lähdöllä.

Sairastumiseni ja Marian kanssa edellisellä viikolla käyty vakavahenkinen keskustelu suhteestamme - käytännössä sen päättäminen - painavat mielialani pohjalukemiin. Teen klassisen virheen yrittäen runsaalla juomisella kompensoida puuttuvaa todellisen ilon tunnetta. Hakkaava yskä ei anna hetkenkään rauhaa. En pysty ajattelemaan selkeästi. Kaikki on hallitsematonta hullunmyllyä. Koskelan kaksio pursuaa ihmisiä ja musiikki soi korviahuumaavalla volyymilla. "They got me on milk and alcohol! They got me on milk and alcohol!"

Alkoholi vain pahentaa yskimistäni. En pysty sanomaan sanaakaan ilman hirvittävää kakomista. Marian näkeminen saa minut tunnekuohun valtaan. Alan itkeä. Sitä ei juuri kukaan huomaa. Äkkiä Heidi seisoo vieressäni. Hän ohjaa minut makuuhuoneeseen ja silittää päätäni. Yskin ja itken lohduttomasti. Makuuhuoneen suljetun oven läpi kuulen kuinka Heidi komentaa musiikin pois ja ajaa möykkäävän jengin ulos. Deankin nöyrtyy lähtemään huudellen jatkoista Kluuvin pubissa. Heidi tulee vierelleni vesilasin kanssa. Nielen hänen antamansa pillerin. Astmalääkkeellä yskä hellittää vähitellen. Raskas väsymys valtaa mieleni. Aamulla herään eteisestä patjan päältä. Huoneisto on tyhjä. Oloni on voipunut, mutta mieleni on kirkas. Huomaan patjalla Heidin kirjoittaman lapun. "Toivottavasti sinulla on parempi olo. Ota aamiaista. Sinun Heidisi."

Nappaan lapun mukaan. Ajan bussilla keskustaan ja toisella Tapiolaan. Käyn suihkussa ja vaihdan vaatteet. Yskä on kokonaan poissa. Muutenkin oloni on pitkästä aikaa hyvä ja levollinen. Hieman harmittaa eilisten juhlien äkkiloppu. Suhteeni Mariaan ei koskaan ollutkaan muuta kuin kaveruutta lisämausteilla. Olin liian kipeä ja liian humalassa. Katson taskuuni työntämääni lappua. Sinun Heidisi. Minun Heidini. Se on vain kohtelias sanontatapa, ajattelen. Vai onko? Jokin saa minut liikkeelle, vaikka onkin perjantai-ilta eikä minulla ole mitään tekemistä yliopistolla. Lähden pysäkille ja nousen sataysineloseen. Se kiertää Munkkiniemen kautta, mutta eihän minulla ole kiire minnekään. Voisin mennä vaikka elokuviin. Katselen bussin ikkunasta pimenevään iltaan. Mieleni täyttää alakulo ja epävarmuus. Mitä minä oikein teen elämälleni? Kaikki on levällään. Opinnot, työ, ihmissuhteet... Armeija-kysymys on edelleen ratkaisematta, vaikka olen kohta 27. Asun edelleen kotona, vaikka olen kohta 27. Minulla ei ole edes kandin tutkintoa, vaikka olen kohta 27. 27. 27. 27. Ja ajelehdin. En halua siihen klubiin.

Havahdun Kampissa, kun matkustajat kolistelevat ulos. Olen jo ulkona, kun tajuan jättäneeni laukun istuimelle. Kuski nousee penkiltään. Ryntään äkkiä takaisin sisään anteeksi pyytäen. Otan laukkuni ja hyppään ulos neljän ruuhkaan. Kävelen pysäkkikorokkeiden yli kohti Lasipalatsin kulmaa. Nostan katseeni ylös. Suojatiellä liikkuu jotain tutunomaista. Heidin takki! Ruskeita ja harmaita, symmetrisiä kuvioita vaalealla pohjalla. Se on Heidi!

- Heidi! Odota! Hei.
- Hei! Roope! Ootsä kunnossa?
- Olen, joo. Mihin sä olet menossa? Onks sulla hetki aikaa?

********************

Tämän vuoden heinäkuun 20. päivä on 30. hääpäivämme.

 

Tekstin tekijänoikeudet (c) 2020 Robert Ramberg.

Takaisin "Tapiola-novellit" etusivulle.

Powered by Aava 3