Linkki tekstiin Facebook-ryhmässä "Tapiolan nuoriso 70-luvulta"
Pihalätkää ja pallopelejä
Tapiola vilisi nappulaikäisiä poikia. Asuinalueiden välinen nappulaliiga oli käynnistynyt jo ennen muuttoamme Tapiolaan. Pelasin minä jalkapalloakin, mutta rakkaus lajiin - niin kuin nykypäivän markkinamiehet tapaavat sanoa - ei koskaan syttynyt. Fudis oli kivaa ajankulua pihan kundien kanssa. Ei sen enempää. Televisiosta sen katsominen oli tylsää. Pekka eli pallon kanssa nurmikolla ja TV-ruudun ääressä täysillä sydämin. Siinä se ero oli. Menninkäisten hyökkääjänä Pekka oli nappulaliigan sankari. Minä kävin joskus katsomassa pölisevällä hiekkakentällä pelattuja otteluita, jotka kaikki tuntuivat päättyvän nollanolla -tasatulokseen. Ainoa näkyvä tulos oli hiekkapölyn peittämä Pekka naarmuineen ja ruhjeineen. Minä nojasin kentän reuna-aitaan ja hyräilin mielessäni Beatlesin From Me to Youta.
Silkkiniityllä pelasimme harva se päivä jalkapalloa. Se oli kuitenkin vain yksi ajanviete muiden joukossa. Tottakai pelin kiihko vei mukanaan ja jos jako joukkueisiin oli onnistunut, peli oli jännittävä. Maalitolppia toimittivat puseromytyt eikä kentällä ollut varsinaisia sivurajoja. Sivurajaheittoa kyllä harjoiteltiin, mutta muuten peli lainehti vapaamuotoisena nurmikentällä. Nokian kiinteänappulaisia tossuja ei saanut käyttää, vaikka joku sellaiset omistikin. Tennarit olivat normi. Sääret olivat muutenkin mustelmilla. Pekka tosin pelasi nurmella paljain jaloin. Se kuulemma kasvatti kipukynnystä tosi fudispelejä varten oikealla kentällä. B-talon pihahiekalla rankkarikisojen pito loppui liian moneen rikkoutuneeseen ikkunaan. Pekan perheen huoneisto oli juuri pihakentän yläpuolella, joten futaamiselle löytyi ymmärrystä, mutta kun toisen kerran pallo koristi olohuoneen pöytää lasinsirpaleet ympärillään, pihalla pelaaminen kiellettiin. Silkkiniitty kutsui.
Pekka ja Hassan ylenivät nappulaliigasta nuorten sarjapeleihin. Kenttä pysyi samana hiekkaisena keskuskenttänä. Kentän päädystä toiseen liikkuva pölypilvi kertoi harvalukuiselle yleisölle, miten peli eteni. Rike sai tuomarin pillin vinkumaan. Pölypilvi laskeutui hetkeksi. Rangaistuspotku laittoi pallon leijailemaan metritolkulla yli pukukopin. Sitten pelivälinettä etsittiin hetki ennen kuin pölypilvi lähti taas matkalleen ympäri kenttää. Ymmärsin itsekin, että jalkapallon shakkimainen taktisuus ja peliälyn nerokkuus eivät paljastuneet minulle. Kavereita tietysti kannustettiin ja sarjataulukkoa tutkittiin ahkerasti, vaikka joukkue tuntui juuttuneen pysyvästi siihen puolenvälin kohdalle.
Pesäpallo olisi ollut hyvä vaihtoehto jalkapallolle. Ongelmaksi muodostui lajin vaatimus runsaasta pelaajamäärästä. Lyöntiharjoittelu ja kopittelu kävivät äkkiä ikävystyttämään. Ne harvat kerrat, kun saimme Poutapolun porukat mukaan ja siten kasaan tarpeeksi pelaajia, oli meno railakasta. Pesistä pelattiin tennispalloilla. Räpylöitä ei kaikilla ollut. Minulla oli keltavihreä lastenräpsä. Sillä ei oikeaa pesäpalloa olisi uskaltanut kopiksi ottaa. Kovalyöntisen kundin hyvällä osumalla sattui tennarikin. Hassanilla oli oikea junioripeleissä käytetty räpylä "lainassa" koululta, paha kyllä se oli vasenkätisen hanska. Hyvin hän sillä kuitenkin koppeja otti, vaikkei käsi kunnolla sisään mahtunut.
Veli-Matin vanhemmat järjestivät kerran kesässä piha-olympialaiset. Lajeina olivat pituushyppy, kolmiloikka, korkeushyppy, kuulantyöntö ja juoksu. Jokaisen lajin kolme ensimmäistä sai pisteitä. Eniten pisteitä saanut oli tietysti voittaja, joka sai lasipullollisen harvinaista Del Monten ananasmehua. Toinen ja kolmas saivat jätskit. Kaikki osallistujat saivat pullon kylmää Jaffaa. Pärjäsin hyvin hyppylajeissa, koska olin päätä pitempi muita. Pekka protestoi joka kerran käyttämääni alkeellista saksitekniikkaa korkeushypyssä samoin kuin harppovaa loikkatyyliäni kolmiloikassa. Protestit eivät menneet läpi. Veli-Matin isä oli oikeudenmukainen ja tyyli sai olla vapaa. Pekka oli joka tapauksessa aina kannoillani ja voitti päätöslajina huhkitun juoksun - Keskusaltaan ympäri ja takaisin - joka ainut kerta. Juoksun voittaja sai jostain syystä tuplapisteet. Pekka meni ohitseni hetkessä jo ennen allasta ja lopullisesti pistetaulukossa. Olin toinen tai kolmas. Yhden ainoan kerran pystyin voittamaan Pekan juoksussa ja koko olympiakisan. Seuraavana päivänä olin vatsataudissa ja kuumeessa. Ilmeinen ylirasitustila oli diagnoosi.
Kesällä jääkiekkokaukalon tilalle pystytettiin koripallotelineet. Jo kolmella kundilla saatiin pelintapainen aikaiseksi, neljä pelaajaa oli jo oikea matsi. Korista pelattiin koulunkin liikuntatunneilla, yleensä poikki kentän jumppasalin reunoilla oleviin, juniorikorkeudelle asetettuihin koreihin. Pituuskasvuni otti tarpeellisia hyppäyksiä tätä lajia ajatellen ja muutenkin koripallon sivistyneemmät säännöt antoivat tilaa ja aikaa miettiä mihin suuntaan syötön olisi paras lähteä. Taisimme käydä melko usein ulkokentällä heittelemässä, koska jossain vaiheessa kesää huomasin olevani NMKY:n joukkueen jäsenenä koristurnauksessa. En ollut mikään hyökkäyspään pistetykki. Puolustajana täytin kyllä paikkani. Kuinka joukkueemme sijoittui, jäi minulle epäselväksi. Onneksi turnauksesssa ei palkintopyttyjä ojennettu. Teräsmies-lehden vuosikerta oli paljon mieleisempi palkkio.
60-luvun talvet olivat kaikki runsaslumisia ja sopivasti kylmiä, sanotaan. Olisiko Suomen jääkiekkojoukkueen orastava menestys saanut kansakoulun veistonopettajan pään sekaisin, kun saimme oppitunneilla tehdä minikokoiset lätkämailat. Olimme me pikkupojatkin innoissamme, vaikka jouduimme aina TV-ruudun ääressä karvaasti pettymään. Eivät auttaneet Mölli Keinosen kiemurat eivätkä Lalli Partisen laitoja paukuttavat taklaukset. Punakone tuli klap-klap-klap yli kentän ja Harlamov vippasi kiekon maalin yläriman kautta sisään: 7 - 1.
Veistotunneilla tehdyt mailat eivät kauaa pihalätkän rajuudessa kestäneet. Siirryimme nopeasti oikeisiin jääkiekkomailoihin. Peliväline oli tennispallo. Jääpallolla sohaistulla harhalaukauksella saimme heti porraskäytävän ikkunan säpäleiksi. Tennispalloa ne kestivät hyvin. Pihalätkää jaksoimme hakata ilta toisensa perään. B-talon piha oli tasainen ja riittävän iso. Meteli kasvoi pelaajien kasvaessa. Huutoa tuli sekä meistä että yhä enemmän parvekkeille ilmaantuneista vanhemmista. Siirryimme luistinradalle.
Olin kai jonkinlainen luonnonlahjakkuus luistimilla, niinpä oppikoulun voimistelunopettaja tunki minut puoliväkisin koulun jääkiekkojoukkueeseen. Olin nopea ja teknisesti edellä luokan muita poikia - ilman mailaa. Jääkiekkomaila haittasi pahasti liikkumistani ja kiekon kanssa sohiminen oli vaarallistakin ilman suojuksia. Minussa olisi ollut ainesta lähinnä kauno- tai pikaluisteluun. Harjoittelimme pipolätkätyyliin, mutta varsinaiseen otteluun piti hankkia kaikki syndit - alasuojusta myöten. Ei minun perheelläni ollut varaa sellaisia ostaa. Lainaamalla sain kaavittua kasaan täydellisen suojauksen. Hartiasuojukset olivat liian pienet, kun taas alasuojukset olivat selvästi miesten kokoa. Säärisuojat olivat eri paria. Topatut kiekkohanskat sentään omistin. Kaikki muu oli lainatavaraa. Imelän hien tuoksun perusteella pystyin sanomaan keneltä mikäkin osa oli saatu. Täydellisessä sotisovassa liikkuminen oli kömpelöä. Suojukset valuivat, hankasivat ja haisivat.
Istun vaihtoaitiossa ja odotan pelivuoroani. Luukku avataan ja hyppään kaukaloon. Unohdan, että minulla on monta kiloa ylimääräistä roinaa teipattuna vartalooni. Tuiskahdan takapuolelleni jäälle. Äkkiä ylös ja sirklaan omalle paikalle puolustukseen. Kypärä valuu silmille. Huitaisen hanskalla Jofan potan ylöspäin. Neppari aukeaa ja kypärä lentää kaukalon kulmaukseen. Luistelen perään. Maila kainalossa yritän sovittaa Jofaa takasin hikiseen päähäni. Jokin kopsahtaa mailan lapaan. Kiekko! Vetäisen rannelaukauksen voimieni takaa. Pitkäkiekko! Pilli soi. Aloitus on meidän päädyssämme. Vastustaja voittaa pudotetun kiekon. Horjahdan jäässä olevaan railoon. Lyöntilaukaus osuu suoraan alasuojaan. Kuuluu kova pamaus. Torjun varman maalin. Oma kaveri saa kiekon, syöttää ja hyökkääjämme lataa pelivälineen vastustajan verkkoon. Olemme voittaneet yksi nolla. Saan taputuksia selkääni. Hyvä, Roba! Rohkeasti heittäydytty! Olen yltäpäältä hiessä. En tajunnut ottelun kulusta mitään. Kotona riisun märät, haisevat pelikamat. Alasuoja on halki. Olisi saattanut äänenmurros jäädä tulematta.
Kiekkoilijan urani jäi siihen yhteen matsiin, vaikka opettaja kehui rohkeaa puolustustyöskentelyäni. Rikkoutuneen alasuojan sain maksettua Teräsmies-lehden vuosikerralla. Urheilujohtajat ovat oikeassa. Lajit tukevat toisiaan.
Virenin olympiakullat saivat Suomessa aikaan ennennäkemättömän hölkkäbuumin. Sama sairaus tarttui minuunkin. Ensimmäiset lenkit juoksit tennareissa. Muutaman Silkkiniityllä hölkkäämäni kierroksen jälkeen oivalsin, että tarvitsen oikeat juoksutossut. Rakkulat ja kipeytyneet varpaankynnet antoivat selkeän viestin.
Hassan oli osakkaana urheiluvälineliikkeessä, jolle piirsin logonkin. Vastikkeeksi sain alennusta liikkeessä myytävistä tuotteista. Stigan kuntopyöräkin tuli hankittua. Stigaa poljin, jos ilma oli niin huono, ettei ulos ollut asiaa. Hihnavetoisen pyörän ulina oli kamalaa kuultavaa jopa kuulokkeet korvilla.
Karhu oli juuri lanseerannut uuden juoksutossusarjan. Värit olivat häikäisevä oranssi, sähkönsininen ja kirkuvanvihreä. Minulla oli ne kirkuvat kengät. Ei niissä mitään iskunvaimennusta ollut, olivatpahan kevyet ja jalkaan sopivat. Niillä sitten juoksin Silkkiniityllä ja ympäri Otsolahtea. Jalkasäryt tulivat ensin. Kukaan ei kertonut lämmittelystä ja venyttelystä mitään. Hieroin jalkoja ja käytin linimenttiä. Ja juoksin. Lokakuussa 75 vasen akillesjänne ei enää kestänyt menoa. Siihen loppuivat hölkät pitkäksi aikaa. Jalka ei tullut kuntoon kuin vasta seuraavana keväänä, kun olin Yiloppilasterveydessä rampannut - siis linkannut rauhallisesti - lääkäri Nyströmin vastaanotolla. Hän lopulta piikitti kortisonia kantapäähäni. Kesätöissä vaiva unohtui ja jalka viimein parani. Juoksuhalut kyllä menivät lähes vuosikymmeneksi. Pyörällä kiertelin edelleen Tapiolan kauniita maisemia ihailemassa kesäviikonloppuisin. Talvella kävelin levykauppaan ja takaisin.
Kaipasin kuitenkin säännöllistä liikuntaa ja joukkuepelaamista. Niinpä en paljon hangoitellut vastaan, kun Sakari Vesimiehessä iltaa istuessamme houkutteli minut pipolätkän pariin uudestaan. Meillä oli vakiojengi, joka koostui pääasiassa entisistä koulukavereista. Pelasimme kevätpuolella talvea iltaisin huonossa valaistuksessa tennispallolla. Tämä harraste loppui törmäykseen jonkun kanssa, jolle ei ilmeisesti käynyt mitenkään. Minulta halkesi huuli ja hävisivät pelihalut lopullisesti. Yliopiston Antiikin historian kurssilla tutut kyselivät, että missä snagarijonossa olin etuillut.
Tekstin tekijänoikeudet (c) 2020 Robert Ramberg.
