Maakuoppia ja majoja

Linkki tekstiin Facebook-ryhmässä "Tapiolan nuoriso 70-luvulta"

Lisää juttua Vallareista (ja parista muustakin mestasta) hieman eri näkökulmasta.

Maakuoppia ja majoja

Tytöistä en tiedä, mutta ainakin pojille tietyssä ikävaiheessa syntyy vastustamaton halu ahtautua kaikkiin mahdollisiin onkaloihin, rakoihin ja koloihin. Ehkä tämä vietti yhdistettynä pakottavaan majanrakennustarpeeseen on saattanut olla hyvinkin tarpeellinen Homo Sapiensin voitokkaassa eloonjäämistaistelussa ihmiskunnan aamunkoitossa.

Tapiolan puutarhakaupunki tarjosi kaikille tämän manian valtaan joutuneille pikkupojille ennennäkemättömät mahdollisuudet. Varsinkin 60-luvun alussa, ennen lisääntyneen varallisuuden ja hyvinvoinnin mukanaan tuomaa rakennusbuumia, oli joka puolella Tapiolaa runsaasti luonnontilaista joutomaata. Oman erikoisuuden tähän muutenkin otolliseen tilanteeseen toivat talonrakennukselta suojellut vallihaudat. Vallarit olivat aivan Itäisen Lähiön keskellä rajautuen Menninkäisentien, Mäntyviidan, Kimmeltien ja Poutapolun muodostamaan suunnikkaaseen: suurin yhtenäinen juoksuhautojen, tykkiasemien ja konekivääripesäkkeiden kokonaisuus oli juuri siinä. Menninkäisentien asuntomme keittiön ikkunasta oli suora näköyhteys vallihaudoille.

Ei tarvinnut mitään mielikuvitusleikkejä pelata, kun kerran joku oli tällaisen poikien puuhamaan keskelle Tapiolaa rakennuttanut. Ei vallihaudat mikään vaaraton paikka ollut. Syvimmillään lähes kolmimetriset juoksuhaudat kasvoivat kesällä miehenkorkuista nokkosta. Siinä olisi ensiavussa ollut ihmettelemistä, ruhjeiden lisäksi kun potilasparka olisi ollut kauttaaltaan nokkospaiseiden peittämä. Kenenkään en tiedä hautoihin pudonneen. Sellainen asia olisi kyllä kantautunut huhuna läpi Tapiolan. Potentiaali tällaiselle tapaturmalle oli ilmeinen. Eräänlainen initiaatiorituaali oli juoksuhautojen yli hyppiminen. Aloitimme noin metrin levyisistä edistyen parimetrisiin. Kolmen metrin levyinen vaati jo railakasta hyppyvauhtia ja hieman uhkarohkeutta. Leveimmän kohdan ylitys onnistui vasta toisella ikäkymmenellä oppikoululaisena - silloinkin polvet ruvella.

Majan rakentaminen vallareille oli helppoa. Nokkosista raivatun KK-pesäkkeen päälle heiteltiin koivunoksia ja maja oli valmis. Isommille kundeille tämä ei tietenkään riittänyt. Ennen Silkkiniityn viheralueen tekoa Menninkäisentien rivitalojen eli kanakoppien takamaa oli pelkkää raivaamatonta ryteikköä. Sinne syntyi maahan kaivettujen korsujen getto. Vaati melkoista viitseliäisyyttä kaivaa lapioilla ja rautakangilla pari metriä syvä kuoppa kiviseen maahan, hakea joltain läheiseltä rakennustyömaalta roskalautoja kuopan peitteeksi ja samoista laudoista vielä kyhätä korsun kalusteet. Joskus, jonkun pihakaverin hyvällä päällä olleen isoveljen opastamana, pääsimme ihailemaan kuoppia sisältäkin. Kynttilöiden ja tupakan käry sekoittui oivallisesti voimakkaseen maan ja turpeen tuoksuun kylmänkosteassa kaivannossa. Lankuista värkättyllä pöydällä oli kosteuden käpristämiä miestenlehtiä. Roskapöntöistä löydetyillä rievuilla pehmustetuilla tuoleilla röhnötti pari kundia röökit hampaissa korttia iskien. Tämä vasta oli elämää!

Maja- ja kuoppaikäisiä pojannulikoita Tapiolassa riitti. Läheisten asuinalueiden poikaporukat olivat jatkuvassa kahnauksessa keskenään. Minkäänlaisia kerho- tai oleskelutiloja kun ei oltu muistettu rakentaa taloyhtiöiden yhteyteen tai jos oli - niin kuin Menninkäisentiellä - ne vuokrattiin asuinkäyttöön. Meidän oli siis rakennettava tilat itse. Rakennelmat säilyivät yleensä ehjinä muutaman päivän ennen kuin naapurikadun huligaanit ne hajottivat. Pari päivää myöhemmin teimme onnistuneen vastaiskun. Joskus majan tai kuopan rakentajat kävivät puolustustaisteluun. Kivisota oli perinteinen välienselvitysmalli - arvattavin lopputuloksin. Olin itsekin pää verta vuotavana terveyskeskuksen ensiavussa tikattavana useammin kuin kerran.

Talvella lumimajojen rakentaminen oli suojasään ykkösaktiviteetti. Toinen toistaan komeampia lumilinnoja nousi joka puolelle Tapiolaa. Niidenkin elinkaari oli hyvin lyhyt. Linnojen puolustus hoidettiin lumisodalla, joka tuotti sentään vähemmän veriuhreja. Menninkäisentien ympäristössä oli vain kaksi paikkaa, joissa vaivalla pystytetty, jopa kaksikerroksinen lumilinnake saattoi säilyä hieman pitempään. Kanakoppien pihoille eivät edes Poutapolun pojat uskaltaneet rosvoretkilleen tulla. Toinen pitkäkestoinen vaihtoehto oli luolaston kaivaminen jättimäisiin lumikasoihin, joita traktorit läjittivät piha-alueiden reunoille. Tuntikausien lapiohommat raikkaassa talvisäässä olivat mitä parhainta ulkoliikuntaa. Uni tuli illalla nopeasti.

Talvisin kunnallistekninen huolto vallitti ja jäädytti Tapiolan lämpövoimalan viereisen mäen kaikkien pulkkaikäisten suureksi riemuksi. Jos vallihaudat oli potentiaalisesti vaarallinen leikkipaikka, niin jäämäki oli sitä todella. Toistasataa metriä pitkä, ensin oikealle ja sitten vasemmalle jyrkästi kääntävä mäki houkutteli talvi-iltoina paikalle kymmeniä eri-ikäisiä lapsia pulkkineen ja kelkkoineen. Ainuttakaan aikuista ei tainnut olla villiä menoa vahtimassa. Oli kyllä taivaan ihme ettei tuossa mäessä kukaan päässyt hengestään. Aluksi vauhdit olivat melko maltilliset johtuen liikuntavälineiden materiaalista; vaneriset pulkat ja puiset kelkat eivät päässeet aivan hurjiin vauhteihin. Monet laskivat mäkeä vain pahvinpala takapuolen alla. Nuoskakelillä luisto oli lähes olematonta. Muovin tulo muutti tilanteen. Vauhdit kovenivat kelistä riippumatta. Ja aina tuollaiseen lapsi- ja varhaisnuorisojoukkoon eksyy niitä klassisia koulukiusaajatyyppejä, jotka saavat nautintonsa toisten vahingoittamisesta. Suurin osa ruhjeista ja kuhmuista syntyi kuitenkin omasta uhmamielestä: piti saada sen verran kova vauhti, että kaveri kyydissä viiletettiin alas aivan viimeisen mutkan harjannetta nuollen. Ja kun oikein yrittää niin meneehän se muovipulkka mutkasta ylikin. Rytäkästä selvittiin yleensä ilman suurempia vammoja. Oma innostukseni kelkkailuun lopahti eräänä helmikuun iltana, kun ambulanssi haki pois tajuttomaksi kolhiutuneen luokkakaverin. Jukka selvisi kuudella tikillä ja aivotärähdyksellä. Muitakin isompia vanhinkoja kuulemma sattui. Jäämäkeä ei seuraavana vuonna enää rakennettu.

Mutta ei jäämäki ollut ainoa Tapiolan Lämmön tontin houkutin. Uusi lisärakennus oli pystytetty korkeaan kallioon louhittuun suureen aukkoon. Ei mennyt kovin kauan, kun joku uskalias pujottautui rakennuksen ja kallion välisestä ahtaasta kolosta peremmälle. Klaustrofobia lienee tuon ikäiselle aivan tuntematon vaiva. Rohkeimman perässä meni sitten koko muu porukka. Pahin paikka oli sokkelin kulman kohdalla. Siitä pääsi ohi vain maata pitkin luikertelemalla ja keuhkot tyhjiksi puhaltamalla. Sen jälkeen avautui taskulamppujen valossa eteemme uskomaton näky. Ahdas ja vetinen käytävä leveni korkeaksi ja tilavaksi kuivalattiaiseksi luolaksi. Täällä Lämmön luolassa istuttiin monena iltana kummitusjuttuja kertomassa ja tupakkaa polttelemassa. Takuuvarma paikka salatupakointiin oli löytynyt. Ja olihan tämä parempi kuin seurakunnan Olotilan alle kyhätty vanerimaja, jossa käynti tartutti vaatteisiin tupakanhajun lisäksi tymäkän kissanpissan löyhkän.

Silkkiniityn ruohokentän ja sitä reunustavien kasvimaiden valmistuminen tiesi häätöä korsuille. Isot pojat tyttökavereineen olivat myös keksineet muita, vähemmän homeelle altistavia huvituksia, joten jatkuvuuden soihtu lykättiin hieman toisella kymmenellä olevien poikien käteen. Perinteet velvoittavat.

Kerran Tapiolan Lämmön ohi pyöräillessämme kohtasi meitä ikävä näky. Pari kunnallisteknisen miestä tuohusi hitsausvälineiden kanssa luolan suulla. Seuraavana päivänä saatoimme vain todeta luolamieselämämme tulleen päätökseen: rautainen portti oli suljettu suurella Abloy-lukolla. Keltamustassa kyltissä luki "Pääsy kielletty. Tukehtumisvaara!". Samalla reissulla havaitsimme iloksemme lämpövoimalan lisärakennuksen työmaan tulleen siihen vaiheeseen, että se tarjosi runsaasti ensiluokkaista majojen rakennusmateriaalia. Betonisten seinien valutöistä syntyi muuhun rakentamiseen kelpaamatonta ponttilautajätettä ja kuraantuneita koolinkeja. Poutapolun puolen KK-pesäkkeessä meillä oli joskus majantapainen ollutkin. Nyt olisi mahdollisuus tehdä jotain kestävämpää. Ja kun tästä muodostui kahden asuinalueen poikien yhteisprojekti, olisi rakennelman säilyvyyskin taattu.

Juha tunsi jonkun rakennusmiehistä ja uskaltautui siksi kysymään lupaa lautojen uusiokäyttöön. Lupa heltisi ja niin lauta- ja koolinkipino siirtyi metsän halki Poutapolun puolelle vallihautoja. Vasarat ja saha löytyivät kotoa. Naulat sentään ostimme Tapiontorin RAKE:sta; parilla markalla sai ison pussin rautanauloja. Hylkylaudoista irroitettujen naulojen suoristaminen kun osoittautui liian vaivalloiseksi.

Sateinen syyspäivä kaartui iltaan ennen kuin runko oli pystyssä. Emme olisi niinkään pitkälle päässeet ellei rakennuspuuhiamme katsomaan tullut Juhan isoveli oli antanut muutamia ratkaisevia neuvoja koolauksen onnistumiseksi. Aluksi vain vain yksinkertainen ponttiseinä muuttui kaksinkertaiseksi, koska hökkelistä haluttiin talviasuttava. Laudoitusten väliin laitettiin eräältä toiselta rakennustyömaalta "löytyneitä" lasivillan paloja. Työn edistyessä myös rakennusmiesten lukumäärä lisääntyi. Sääntö oli selvä: jos olit mukana pystytyshommissa, pääsit mukaan tähän eksklusiiviseen klubiin. Katon suojaksi lainattiin jostain oikeaa kattohuopaa. Ikkunaakin harkittiin, mutta ikkuna-aukon tekeminen osoittautui teknisesti liian hankalaksi. Sitä paitsi emme halunneet kenenkään tulevan kurkistelemaan ruudun takaa majan sisätiloihin.

Syyskuu vaihtui lokakuuksi. Ponttilaudasta syntyivät myös pöytä ja sitä kiertävät penkit. Maja oli käyttövalmis. Kylmenevät illat eivät houkutelleet eristyksestä huolimatta kovin pitkiin klubi-iltoihin. Seuraavalla viikolla hevostalleille asti ulottuneelta tiedusteluretkellä palanneilta Timolta ja Lefalta saatiin tietoa, joka toi nopean ratkaisun lämpöongelmiin. Hagalundin kartanon romukasassa lojui ruosteinen, silmämääräisesti tarkastellen ehjä kamiina. Ratsastustallin omistajan ehdoton "ei" oli suuri pettymys. Mutta en ollut lainkaan hämmästynyt, kun seuraavana iltana kiipesin kohti KK-pesäkettä ja näin savun tupruavan katon läpi sojottavasta piipusta. Lupa oli sittenkin saatu? No ei nyt ihan. Yön pimeydessä pari rohkeaa sissiä oli kantanut kamiinan majalle. Sisällä oli kuuma kuin saunassa kamiinan kyljen hehkuessa punaisena. Nythän olisi hyvä syy pitää tupaantulijaiset. Huomenna olisi perjantai ja Juhan isoveli oli lupautunut hankkimaan jaffaa vahvempaa virvoketta.

Majan koko lienee ollut viiden neliömetrin nurkilla. Hyvin kuitenkin kymmenen rakentajaa mahtui kuumaan mökkiin. Juomien jäähdyttäminen ei ollut lokakuun lopun kylmyydessä ongelma. Olin tilannut neljä pulloa Karhu-olutta. Eipä tuon ikäinen oppikoulun alaluokkalainen ollut ehtinyt alkoholin kanssa läträämään. Ensimmäisten pullojen jälkeen tunnelma olikin savun tummentamassa katossa. Kaikki kehuivat kiitellen ristiin toisiaan majaprojektin onnistuneesta loppuunviemisestä. Nousuhumalaan laitettiin lisää kierroksia toisen pullon kruunukorkin poksahtaessa irti. Kolmannen pullon sain juotua puoleen väliin, kun mahassa alkoi ikävästi kiertää. Istuin kamiinan viereen penkille, laskin pullon pöydälle nieleskellen pahaa oloa ja hengitin syvään. Se oli virhe. Keuhkoni täyttyivät paksusta, kuumasta savun täyttämästä ilmasta. Yritin tähdätä ulos avoimesta oviaukosta. Tulikin toisenlainen napakymppi. Kaaressa ryöppyävä oksennus osui punahehkuisen kamiinan kylkeen. Ääni oli kuin olisi heittänyt koko kiulun vettä kiukaalle ja tuloskin sama. Mökki tyhjeni kuin taikaiskusta. Tuparit olivat päättyneet.

Tyhjennettyä vatsani sisällön päänikin selveni nopeasti. Pyytelin kavereilta anteeksi tapahtunutta ja lupasin tulla seuraavana päivä siistimään sotkun. Tapahtuma siirtyi nyt ulkotiloihin, mutta kylmenevä ilta vein enimmät halut jatkaa juhlintaa. Lauantain siivousvuoroa helpotti yöllä alkanut pakkassää. Jäähtyneen kamiinan kyljestä oksennuslaatat irtosivat näppärästi kokonaisina levyinä. Lievä hajuhaitta vaivasi muutaman päivän, mutta se ei mökkeilyä suuremmin haitannut.

Majalle kokoonnuttiin säännöllisesti ennen elokuviin menoa. Ennen mobiililaiteaikaa tämä oli helppo tapa varmistaa samanhenkinen leffaseura. Sinne myös mentiin usein suoraan Kino Tapiolasta tupakoimaan ja keskustelemaan viimeisimmän spagettiwesternin tuomista vaikutelmista. Tupakointi ja punahehkuinen kamiina -kombinaatio oli tulipaloherkkä, varsinkin kun mökin pöydällä ja lavereilla ajelehti massoittain sarjakuvalehtiä. Eräänä talvi-iltana läksyjen tekoni oli venähtänyt niin myöhään etten ehtinyt elokuvan etkoille. Olin jo aulassa jonottamassa sisään, kun viereeni ilmestyi vahvasti savulta haiseva, selvästi hermostunut Cassu. Kuljimme vuorollamme kunnialla katsomoon ohi Kinosauruksen yhden miehen valvontakeskuksen. Pääsimme juuri istumaan vakiopaikoillemme, kun kaverini kähisi jymyuutisen.

- Maja palaa!
- Mitä! Mitä sä täällä teet?
- Lähdin karkuun.

Majan tulipalo oli tosiasia, mutta vain kamiinan takana olevan seinän osalta. Luonnonmukainen sammutusmetodi oli tuottanut nopean avun. Kahdeksasta pojasta lähtevä yhtäaikainen virtsasuihku tukahdutti palonalun. Hiiltyneet laudat vaihdettiin uusiin ja lämmönlähde siirrettiin kauemmaksi seinästä. Toiminta jatkui. Jonkinlaisen pelkotilan tulipalon vaara minun ja parin muun pojan alitajuntaan istutti. Käynnit majalla harvenivat. Sitten ne loppuivat kokonaan. Joku oli asentanut lukon oveen. Aikamme asiaa ääneen ihmeteltyämme syykin selvisi. Isoveli-ikäisten porukka oli ottanut majan lemmenpesäkäyttöön. Lämmin, ikkunaton tila olikin tuohon puuhaan mitä sopivin.

Kevään saapuessa kuljin usein koulusta Silkkiniityn kautta kotiin. Kerran kun nousin hiekkaista polkua kohti Menninkäisentietä, katsahdin ylös Poutapolun pään vallihautojen suuntaan. Kunnallisteknisen miehet siellä taas häärivät - tällä kertaa purkuhommissa. Epämääräinen helpotuksen tunne valtasi mieleni. Vielä paremmaksi oloni tuli illalla istuessani Kino Tapiolan penkillä numero 101. Viereeni istahti hyväntuulinen Cassu-ystäväni suuren popkornipussin kanssa.

- Otatsä?
- Joo! Kiitos.
- Mulla on uutisia.
- No mitä.
- Me ollaan saatu kerhohuone meidän talon kellarista. Mennään leffan jälkeen tsiigaan. Sen nimi on Klitsu.

Tekstin tekijänoikeudet (c) 2020 Robert Ramberg.

 

Alla kuvia Vallareilta vuodelta 2017, (c) 2020 Jorma Kajaste.

Powered by Aava 3