Möö ja Paa

Linkki tekstiin Facebook-ryhmässä "Tapiolan nuoriso 70-luvulta".

Kesälomalla kouluhammaslääkäriin...

Möö ja Paa

Jo aamulla ilma väreilee lämpimänä ennustaen helteistä päivää. Kävelen hitaasti kohti Poutapolun viimeistä taloa, jonka kellarissa sijaitsee inkvisition salainen kidutuskammio. Askeleeni lyhenee ja hidastuu mitä lähemmäs tulen määränpäätäni. Olen menossa kouluhammaslääkäriin. Kesälomalla.

Silkkiniityllä Pekka, Hassan, Heikki, Veli-Matti ja muutama Poutapolun kavereistani pelaavat jalkapalloa. Riemukkaat huudot ja potkujen tömähdykset tunkeutuvat sameaan tajuntaani. Ovisummerin surina hukuttaa kaikki kesäaamun äänet. Kun suljen oven takanani ja astun käytävän hämärään, kuulen vain sydämeni tihentyvät lyönnit.

Istun muoviselle penkille odotushuoneessa. Vastaanottohuoneesta kuuluu instrumenttien kalahduksia. Äänet ovat luonnottoman voimakkaita - kuin peltisankoa hakattaisiin vasaralla. Takapuoleni liimautuu kiinni penkin nahkeaan pintaan. Pissattaa. Tartun pöydällä lojuvaan kirjaan. Se on taru hammaspeikoista Möö ja Paa - ja Jussista, joka ei koskaan pessyt hampaitaan. Vastapäinen ovi aukeaa. Kirja putoaa kolahtaen lasiselle pöydälle.

*****

Äitini on keittiössä tiskaamassa, kun ovikello soi. Hän kuivaa kätensä pyyhkeeseen, rientää eteiseen ja kiertää lukon auki.

- Eikö se teidän poika tulekaan vastaanotolle? Nyt on kello jo viisitoista yli.
- Kyllä Robert teille lähti äsken. Syötiin juuri. Hän pesi hampaatkin.
- Katso itse! Ei tuolla ketään ole.
- Ei kai se ole lähtenyt karkuun!

Olin lähtenyt. Aikani eteisessä kuunneltuani edellisen asiakkaan vaikerrusta ja poran vinkunaa, otin jalat alleni. Hammaslääkäri Paalanen perheineen asui samassa rapussa suoraan meitä vastapäätä. Koulusta kotiin tullessani oli monesti joutunut kuulemaan hammashoidon äänimaisemaa. Se ei ollut kaunista kuultavaa. Äitini mielestä oli tosi kätevää, että hammaslääkäri asui noin lähellä. Minä taas en voinut kuvitella kurjempaa kohtaloa kuin sijaita muutaman metrin päässä vastaanotosta - paitsi tietysti, jos olisin joutunut asumaan samassa huoneistossa tuon inkivisiittorin kanssa. Niin kuin ystäväni Markku. Joka ihme kyllä tuntui kantavan kovan osansa kuin mies. Suureksi ilokseni jo seuraavana vuonna Paalasen perhe muutti pois. Valitettavasti hammaslääkäreitä tuntui väijyvän joka kulmalla. Ja hyvää kaveria jäin kaipaamaan.

60-luvusta tuli hampaiden hoitovalistuksen suuri vuosikymmen. Kansakoulussa jaettiin paitsi kodin kylpyhuoneen peiliin tiukasti tarttuvia harjausohjetarroja myös hammasharjoja ja pieniä tahnatuubeja. Halu pitää omat hampaat suussa aikuisikään saakka ja ylikin oli suhteellisen uusi ilmiö. Vielä 50-luvulla oli melko yleistä, että rippilahjaksi pyydettiin ja saatiin tekohampaat. Eikä seuraavankaan vuosikymmen alku näyttänyt suuntaa paljon muuttavan. Perheellä saattoi olla yksi yhteinen harja, jolla saunapäivänä kaikki puhdistivat hampaansa - erittäin tehokas koko perheen karieksen levityskeino...

Kun perhepiiriimme kuului 1890-luvulla syntynyt mummu, joka on elättänyt itsensä varakkaan amerikkalaisperheen kokkina 1920-luvun New Yorkissa, on selvää, että ruoka oli hyvää ja runsasta. Rasvasta ja etenkin sokerista ei turhaan pihistely. Tähän vielä lisättynä minun asemani hänen suosikkinaan takasi loppumattoman herkkujen virran. Senja-mummun keitokset maistuivat kaikille ruoka-aikoina. Minulle hänellä oli vielä jemmassa jos jonkinlaista välipalahyvää: tikkareita, toffeekarkkeja, suklaata ja halvaa. Halvapaketti oli runsas, sellainen neljänneskilon tiiliskivi. Saatoin ruokailujen välillä ohimennen huitaista sellaisen kitusiini. Ja sitten taas yltäkylläisen ruokapöydän ääreen. Hampaat harjattiin aamuin illoin, vieläpä uutuudella, fluorihammastahnalla. Tämä ei vain riittänyt, kun jokin imelä namupala lillui suussani vähän päästä. Nykyään purukumit ovat ksylitolilla makeutettuja. 60-luvulla purkkakuvavillityksen huippuvuosina umpisokeroitua laatta-Jenkkiä tungettiin kitaan niin, että poskiin sattui. Eihän purukumia kukaan nyt pelkästään kuvien takia ostanut. Purkkalaatan pois heittäminen pureskelemattomana olisi ollut tuhlausta ja se oli suurempi synti kuin reikä hampaassa.

Kaiken tuon seurauksena hampaisiini tuli reikiä. Ihmekös tuo. Reikien havaitsemiseen oli kaksi menetelmää. Yleisin metodi oli päivällä alkanut jomotus, joka sitten yöllä - tottakai - yltyi hirmuiseksi hammassäryksi. Juuri yhden tuollaisen tuskaisen yön jälkeen olin hetken aikaa istunut naapurimme Paalasen eteisessä. Pakoilu ei auttanut, sen kertoi jo oma kokemuskin. Päivällä särky saattoi jopa unohtua, mutta loppujen lopuksi oli alistuttava äidin tiukkaan hoitoonohjaukseen. Uusi hammaslääkäri, rouva Itäranta, löytyi Mäntyviidalta parturiliikkeen yläkerrasta. Karkumatkan jälkeen minulta meni luotto joksikin aikaa, joten mukana kulki saattaja - useimmiten Senja-mummu. Se lohdutti hieman, koska hän palkitsi urheuteni uudella sarjakuvalehdellä paluumatkalla kotiin. Yritin ehdottaa kola-tikkaria, mutta siihen lankaan ei Senjakaan mennyt.

Toinen tapa oli kouluhammaslääkärin suorittamat kaluston vuositarkastukset. Koko luokka passitettiin Poutapolun loppupäässä olevan kerrostalon kellaritilaan, jossa tämä rituaali suoritettiin. Siellä me odotimme pelko sydämessä kuin porsaat teurastamon aitauksessa. Yksi kerrallaan meidät kutsuttiin operaatiohuoneeseen. Nyt ei vielä porattu. Tummansinisellä muovilla päällystetyssä hoitotuolissa kaikki pikku koululaiset vuorotellen istuivat tupot poskissa, suu ammollaan kuunnellen lääkärin mutisemaa litaniaa: vasen ala kaksi, reiän alku; oikea ylä viisi halkeama; vasen ylä kolme, reikä... Oli joukossa niitä onnekkaitakin, joille sanottiin niin kuin hammastahnan televisiomainoksessa: reikiä nolla! Tuota lausahdusta en ikinä kuullut. Pahin tulokseni taisi olla kahdeksan reikää. Joka tarkoitti sitä, että keväällä alkanut prosessi tulisi jatkumaan senkin jälkeen, kun suvivirsi oli laulettu. Oli kaksinkertaista kidutusta joutua raahautumaan kouluhammaslääkäriin kesäkuussa. Tie vastaanotolle kun kulki Silkkiniityn vierestä, jolla kaverit olivat palloa potkimassa. Kesäloman alkua kuuluttavat riemukkaat huudot vihloivat päätäni melkein yhtä paljon kuin reikä oikea ala vitosessa.

Ken on joutunut yhtenään odontologin asiakkaana ramppaamaan, tallentaa elinikäiset hajumuistot johonkin niille varattuun erityiseen aivolohkoon. Ehkä liioittelen, jos sanon, että kemikaalit voi haistaa sillä kadulla, jonka varrella vastaanotto sijaitsee. Porraskäytävään ne joka tapauksessa leijuvat. Se on vaikeasti kuvailtava koktaili, jossa on ripaus puudutusnestettä, nokare amalgaamia, suihkaus desinfiointiainetta, pari desilitraa tuskanhikeä ja mittaamattomasti pelonsekaista kauhua. Odotushuoneen hermostunein ja hikisin sormin selailtujen edellisen vuoden aikakauslehtien ummehtunut tuoksahdus tuo siihen vielä pikantin lisänsä. Joudutpa sitten millä paikkakunnalla tahansa turvautumaan hammaslääkärin palveluihin, aromi on identtinen.

Eräs 60- ja 70-lukujen hammaslääkärien odotushuoneiden vakiokirja oli norjalaisen Thorbjørn Egnerin Möö ja Paa, Satu hammaspeikoista - alkuperäiseltä nimeltään hieman rankempi Karius och Baktus. Tuotteliaalta Egneriltä suomennettiin monta muutakin teosta, muun muassa Hyppelihiiri Myökki-Pyökkimetsässä sekä Kasper, Jesper ja Joonatan: Kolme iloista rosvoa, jotka ovatkin paikkansa ansainneet lastenkirjallisuuden klassikkojen joukossa. Möön ja Paan seikkailut Jussin reikäisessä hammastarhassa sen sijaan olivat piinallista luettavaa. Ajallisesti käännös oli täysosuma. Miten sattuikaan, että juuri vuonna 1961 minä pääsin Tapiolassa hammashoidon piiriin. Epäilen, että Möö ja Paa oli Suomen hammaslääkäriliiton juonima tilaustyö. Kirjaan ei voinut olla törmäämättä. Se lojui jokaisen lääkärinvastaanoton odotushuoneen lasisella pöydällä. Opus antoi täysin valheellisen kuvan dentaaliongelmista ja niiden ratkaisusta. Kaikki on aivan liian hilpeää ja tuskatonta. Peikoillakin on hauskaa, Jussista ja lääkäristä puhumattakaan. Karmea totuus paljastui, kun astuit toimenpidehuoneeseen. Jos pelkästään sondin piikillä tökkiminen sattui, saatoit olla varma, että kun turbiiniporan terä pureutui vahingoittuneeseen kiilteeseen, kipu lähestyi sietämätöntä. Vartalo rautakangeksi jännittyneenä, silmät vettä vuotaen anot sanattomasti armoa. Ajattelet, ettei tuska voi enää pahentua. Olet kuitenkin väärässä. Vielä löytyy yksi pykälä lisää - ja vielä - ja… Armo suodaan vasta kun kaikki paha on poistettu ja ilmavesiruisku suhisee. Lopullinen varmuus kidutuksen päättymisestä on vasta amalgaamimyllyn helpottava surina. Egnerin olisi pitänyt tietää, koska hänen kalustoaan hoidettiin poljettavalla poralla. Sen aiheuttama kipu oli kuulemma aivan omaa luokkaansa. Satuhan Möö ja Paa on, mutta jotain rajaa sentään.

Kouluhammaslääkärissä ei puudutusta tarjottu. Myöskään Itäranta ei turhia puudutellut. Paikallispuudutus oli kyllä keksitty, mutta sitä ei haluttu käyttää. Ilokaasukin oli olemassa. Suurin osa hoidosta tehtiin siis ilman kivunpoistoa. Miksi? Hammashoito lääkärissä oli tietysti kallista ja jokaisella toimenpiteellä oli hintalappu. Olisiko äitini ollut niin julma, että säästääkseen muutaman kympin, hän oli ohjeistanut lääkäriä jättämään lidokaiinin pois? Tämä epäilys syntyi, kun 70-luvun alkupuolella jouduin taas kovan säryn ajamana hammaslääkärin tuoliin.

Kipu on niin kova etten saa särkylääkkeilläkään nukuttua. Poskikin on turvonnut. Itärannalta ei löydy aikaa nopeaan hoitoon. Pohjoisen Rautatiekadun alkupuolella, helpon bussiyhteyden päässä, on sitten se uusi paikka. Pahojen aavistusten vallassa nousen kuluneet kiviportaat ylös vuosisadan alussa rakennetun kivitalon neljänteen kerrokseen. Oveen kiinnitetyssä lohkeilleessa emalikyltissä lukee: Kurt Nyman, hammaslääkäri/tändläkare. Mistäköhän äitini tällaisen muinaispuoskarin on keksinyt? Soitan kelloa. Kestää pitkään ennen kuin kuulen laahustavat askeleet ja kuinka lukkoa käännetään varovasti auki. Ovenrakoon ilmestyvät ystävälliset menninkäisen kasvot.

- Hej. Du måste vara Robert? Kom in bara. Ett ögonblick. Vi ska börja direkt.

Kurt puhuu kyllä suomeakin. Olen myös tottunut siihen, että nimeni aiheuttaa ruotsinkielisen ensireaktion. Vastaanotossa ei ole ketään muita. Ei potilaita, muttei myöskään hoitajaa. Alkuhämmennyksen jälkeen istun taas tutussa toimenpidetuolissa suu niin auki kuin turvonneelta poskeltani sen saan. Kurt-lääkäri tutkii ja sorkkii aikansa. Minä ynähtelen hikikarpalot otsallani. On otettava röntgenkuva.

- Poskestasi arvasin. Tämä on pahasti tulehtunut. Juurta myöten. Tähän kulmahampaaseen täytyy tehdä juurihoito. Otetaan ärtynyt hermo pois.

Räpytän silmiäni. Hengitykseni kiihtyy huohotukseksi. Minua pyörryttää. Juurihoito. Kurt hyräilee selkä minuun päin. Kun hän kääntyy puoleeni, on hänen kädessään iso lääkeruisku. Hän sihtailee sitä valoa vasten. Neulan kärjestä livahtaa ulos pari tippaa. Nielaisen.

- Tuossa on meillä iso työmaa. Puudutetaan ensin. Se on molemmille mukavampaa. Pikkaisen kirpaisee. Sitten odotetaan kymmenen minuuttia. Kun kieli on tunnoton, ruvetaan hommiin.

Sattuuhan se kun neula työnnetään tulehtuneeseen ikeneen. Puudutus vaikuttaa heti. Seuraava pisto ei tunnu eikä kolmaskaan. Kurt laittaa instrumentit valmiiksi ja asettelee pumpulitupot sopiviin paikkoihin suussani. Testailee poraa. Kohta hän katsoo kelloa.

- Nyökkää jos tuntuu kipua. Laitetaan vielä yksi annos, jos tuntuu. Nyt kokeillaan.

Puolen tunnin kuluttua operaatio on ohi. Leukapieleni ovat jäykät pitkään jännityksessä oltuaan. Mutta. Kipua ei tuntunut ollenkaan! Vaikka aistin kuinka työmaalla tehtiin kaivuutöitä. Nousen ylös tuolista ja ravistelen puutuneita käsiäni.

- Laitoin siihen väliaikaisen paikan. Käykö sinulle ensi viikon tiistaina samaa aikaan? Hyvä. Saadaan työmaa valmiiksi. Silloin paikataan myös tuo reiän alku samalla puolella. Pari tuntia syömättä ja varo ettet pure poskeasi. Puudutus häviää yön aikana. Kiitos käynnistä.

Tunnustelen kielelläni uutta paikkaa. Suussani on kirpeä lääkkeen maku ja puolet kasvoistani ovat tunnottomat. Hypin iloissani portaat alas kaksi kerrallaan kaiteesta kiinni pitäen. Juurihoito, joka ei sattunut! Kurt Nymanista tulee oma hammaslääkärini moneksi vuodeksi. Juttua riittää joka kerran, kun käyn hänen luonaan. Kurt kertoo aikoneensa jäädä eläkkeelle, mutta on pitänyt vastaanottoa silloin tällöin auki, kun ei oikein osaa yhtäkkiä vuosikymmenien lääkärin työtään lopettaa. Taitavan hoidon lisäksi saan hyviä hampaiden hoito-ohjeita, joiden ansiosta tapaamme vain pari kolme kertaa vuodessa. Koko paikka huokuu menneiden aikojen rauhaa ja kiireettömyyttä. Ja mikä parasta, hoito on kohtuuhintaista ja ennen kaikkea kivutonta. Kaiken hyvän lisäksi talon alakerrassa on levykauppa, jossa otan tavakseni piipahtaa käyntini jälkeen. Jackpot…

Ylioppilaiden Terveydenhoitosäätiö, tuttavallisemmin YTHS vaihtuu hoitopaikaksi, kun historianopintoni yliopistolla alkavat. Viimeisellä käynnilläni Kurtin luona oloni on haikea. Miten joku voi ikävöidä hammaslääkäriä? Kurtkin on saanut uransa päätökseen. Hänellä on minun lisäkseni vain yksi asiakas, samassa talossa asuva vanha rouva, joka on minua usein portaikossa iloisesti tervehtinyt. Levykauppa on sulkenut ovensa. Tilalle on tullut pitseria. On aika vaihtaa maisemaa.

YTHS toi mukanaan uudet tuulet hampaiden hoitoon. Laitteet ovat moderneja ja henkilökunta nuorta, innostunutta ja osaavaa. Hoidon hintakin on vain 12 markkaa käynniltä. Hammaslääkäripalveluiden lisäksi talossa on hammasneuvoja, nykytermillä suuhygienisti. Enää en menekään suoraan lääkärin tuoliin. Neuvoja hoitaa tarkastukset. Vihdoin kuulen nuo ihmeelliset sanat.

- Hyvin olet hoitanut hampaasi. Käytät näköjään hammaslankaakin. Ei taaskaan reikiä. Eikä mitään muutakaan huomautettavaa. Hammaskiven poistoon voisit varata ajan vaikka ensi kevääksi. Ei sillä kiirettä ole. Jatka samaan malliin!

 

Tekstin tekijänoikeudet (c) 2020 Robert Ramberg.

 

Takaisin "Tapiiola-novellit" etusivulle.

 

"Tapiola tänään", Asuntosäätiön tiedotuslehti, nro 1 19.01.1957

Powered by Aava 3