Amor vincit omnia
Tästä pääset kommentoimaan alkuperäistä tekstiä Facebook-ryhmässä "Tapiolan nuoriso 70-luvulta"
Amor vincit omnia
Koska tällaiset armeijaan liittyvät muistelot saattavat herättää joissakin lukijoissa voimakasta tunnekuohua, haluan korostaa, että alla olevassa kertomuksessa on kyse yksilön henkilökohtaisesta tragediasta ja selviytymistarinasta. Suhtaudun suurella kunnioituksella ja arvonannolla veteraanien tekoihin Suomen itsenäisyyden säilyttämiseksi toisen maailmansodan eri vaiheissa. Pyrkimyksenäni ei ole myöskään esittää kriittisiä arvioita puolustusvoimista. 70- ja 80-luvun suomalainen todellisuus näyttäytyy tässä sellaisena kuten olen sen itse kokenut - tarinan päättävää juhlaillallista myöten.
****************************
Elokuun lopulla 1973 viemme kaatosateessa maalikuorman Kirkkonummen Upinniemen varuskuntaan. Hiukseni ovat märät ja pidentyneet edellisestä kesästä. Olen luokkani pitkätukkaisin oppilas - tytöt mukaan lukien. Puramme lastin varuskunnan varastoon. Kuski jää katoksen alle tupakalle nojailemaan auton kylkeen. Minä lähden etsimään kuittausta kuormakirjaan. Seikkailen parakin käytävillä enkä voi olla huomaamatta perääni saamia paheksuvia katseita. Vihdoin löydän etsimäni huoneen. Siellä istuu harmaahiuksinen upseeri.
- Onpas pojalla komea tukka. Minkäs ikäinen olet?
- 17
- Ensi vuonna tukka lyhenee. Pääset miesten kouluun oppimaan sotataitoja. Muistan kyllä sinut, jos tänne joudut.
Siemen oli kylvetty. En ollut ajatellut armeijaan menoa. Kun en muutenkaan miettinyt huomispäivää. Tuon lyhyen sananvaihdon itu kasvoi aikanaan suureksi ja vahvaksi. Se tulisi muuttamaan elämäni kulun.
Aikomukseni oli olla töissä koko syksy jouluun saakka ja astua puolustusvoimien palvelukseen tammikuussa 1975. Olin käynyt kutsunnoissa keväällä enkä kesällä ehtinyt - tai halunnut - asiaa miettiä. Kun hain postista litteran ja sain kirjeessä ilmoituksen palveluspaikasta, konkretisoitui armeijaan meno päivä päivältä kasvavana ahdistusmöykkynä. Koulunkäynti oli ollut lähes sietämätöntä lukion kahta viimeistä luokkaa lukuunottamatta. Keskikoulun aikaiset paniikkikohtaukset ja paheneva esiintymispelko kulkivat mukanani koko kouluajan. Koulussa sain sentään apua ja pystyin jopa luovimaan pois uhkaavista tilanteista. Varusmiespalveluksessa tuollainen ennakointi ja väistely ei olisi mahdollista. Syksyn aikana päätös olla menemättä vahvistui entisestään. Keskellä synkintä syksyä sairastuin vesirokkoon. Kun olin siitä toipunut, katkesi ainoa vakava seurustelusuhde. Käynnit Vesimiehessä ja Täffällä harvenivat. Joulua kohti armeijaan menon kuristusote kiristyi äärimmilleen. Työt loppuivat sovitusti juuri ennen vuodenvaihdetta. Paras paikka olla oli oman huoneeni vuode - kirjat seuranani.
Useat minua hieman vanhemmat ystäväni ja luokkatoverini olivat astuneet palvelukseen reippain mielin. Kun he sitten pääsivät ensimmäiselle viikonloppuvapaalle, huomasin monella reippauden tilalle tulleen tuskaa ja turhautumista. Oli tietysti yksilöitä, jotka sopeutuivat jokseenkin täydellisesti kuriin ja käskyttämiseen. Tällaisten kavereiden jutut olivat sitä perinteistä armeijakuvastoa. Vaikka en uskonut puoliakaan, lisäsivät ne omaa piinaani.
Siviilipalvelukseen olisi tarvittu kiveäkin kovempi vakaumus, toimintaa pasifistisissa järjestöissä ja vedenpitävät argumentit lautakunnan edessä. Siihen ei kukaan muuten niin itsevarma ja rohkea ikätoverini pystynyt. Enkä tuntenut ketään, joka olisi valinnut tuon kivisen tien. Varusmiespalvelus oli helpompi ja ennen kaikkea lyhyempi; siitä saattoi parhaimmillaan selvitä kahdeksassa kuukaudessa. Sivari oli pirulliset 13 kuukautta ja palveluspaikat karuja.
Poutapolulla oli joukko minua muutaman vuoden vanhempia kundeja, siis aikamiehiä. Yleensä nämä eivät pikkuveljiensä kavereihin kiinnittäneet mitään huomiota. Tai jos kiinnittivät, se oli lähinnä tyyliin "painukaa vittuun, kusipäät!" Joukossa oli yksi, Landenin Jukka, joka suhtautui minuun kuin oman ikäiseen. Ei Jukka mikään nössö ollut, päinvastoin. Häntä kunnioittivat kaikki. Jukka oli myös poikkeus siinä mielessä, että hän oli hakenut siviilipalvelukseen ja myös läpäissyt lautakunnan kuulustelun. Häneltä sain lainaksi Sadankomitean monisteita ja kirjasia sekä Haanpään Kenttä ja kasarmi -novellikokoelman. Tällä materiaalilla oli kuitenkin täysin päinvastainen vaikutus kuin Jukka oli ehkä ajatellut. Sivari oli vieläkin kauhistuttavampi vaihtoehto. Kertomukset olivat pelottavia ja myllystä läpi selvinneet vakaumuksellisia supermiehiä. Vajosin yhä syvemmälle harmaaseen synkkyyteen. Sulkeuduin huoneeseeni ja tuijotin kattoa. Itkin ja nukuin. Kävin kävelemässä iltaisin pimeässä etten vain törmännyt kehenkään tuttuun. En pystynyt lukemaan enkä kuuntelemaan musiikkia. En halunnut tavata ketään.
Jossain masennuksen hyllyvän pohjasakan alla oli kuitenkin luja pinta - jokin sisäinen peruskallioni. Depressiossa piehtarointi ei vie mihinkään, tolkutin itselleni. Vähitellen päätös tehdä asialle jotain kypsyi. Ensimmäiseksi soitin pääesikuntaan ja ilmoitin, että tulen hakemaan lykkäystä. Linjan toisessa päässä joku huusi suoraa huutoa aikansa ennen kuin sain asiani selvitettyä ja päivämäärän, jolloin kohtaloni tultaisiin ratkaisemaan. Toinen askel ulos epätoivon ja alistumisen kierteestä oli yhteydenotto kunnan mielenterveyspalveluihin. Sain vastaanottoajan psykologin konsultaatioon, josta minut sitten mahdollisesti ohjattaisiin eteenpäin. Hyvin pieni toivon pilkahdus oli syttynyt sisimmässäni.
Mielenterveyspalvelut oli sijoitettu kauas pois ihmisten asuinsijoilta Espoon keskukseen, joka nimestään huolimatta oli täysin periferiaa - kaupungin henkinen Siperia. Sinne ei päiväsaikaan kulkenut mikään linja. Menninkäisentieltä kävellen matka taittui tunnissa. Ei minulla kävelyä vastaan mitään ollut, mutta talvi sattui olemaan hyytävän kylmä. Sen pahin pakkasjakso osui juuri niille viikoille, jolloin asioin tuossa tympeässä rakennuksessa.
Kohtelukin oli jäätävää. Ynseä naispsykologi teki minulle ensin musteläikkätestin. En ymmärtänyt miksi. Niitä oli tehty psykologian tunneilla lähinnä vitseinä. Sitten jouduin psykiatrin käsittelyyn. Hän paitsi näytti vihamieliseltä myös hänen kulmikas, kaikesta empatiasta riisuttu, kalsea puhetapansa sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkääni. Olinkohan hypännyt paistinpannusta tuleen? Tuo mengele ei taatusti kirjoittaisi puoltavaa lausuntoa, vaikka viiltäisin ranteeni auki hänen massiivisen työpöytänsä edessä. Olin siis vain omien voimavarojen varassa.
Vaellan kotiin päin arktisessa tuiskussa. Takana on jälleen yksi ankea ja turhauttava sessio kallonkutistajan luolassa. Työnnän palelevat käteni syvemmälle takin taskuihin. Vaikka käsieni suojana on kahdet tumput, sormeni ovat jo kohmeessa. Kävelen melkein hölkkävauhtia. Kylmä viima leikkaa vaatekerrosten läpi suoraan iholle. Tästä menee vielä ainakin puoli tuntia… Viereeni pysähtyy auto. Ikkuna rullautuu auki. Huuruisen hengityksen takana ovat tutut kasvot. Arno!
- Moi, Roba. Minne matka? Mitä sä täällä Espoon takamailla dallaat?
- Terve. Oon kävelyllä. Piti saada vähän raitista ilmaa.
- Täällä? Eihän täällä oo mitään. Tuu kyytiin. Sähän hytiset.
- Joo. Kiitos. Oli mulla asiaakin tonne virastotaloon. Mulla on yksi juttu menossa.
- Ai mikä?
- Mä kerron sit joskus. Helvetti, ett on kalsa.
- Okei. Mä heitän sut himaan.
Marssin joka tiistai Espoon keskukseen ja takaisin. Mikä tahansa paperi sieltä kirjoitettaisiin, olisi se joka tapauksessa osoitus siitä, että olin hakenut apua. En voinut mitenkään valmistautua etukäteen lääkärintarkastukseen. En ollut edes käynyt Laivanvarustajankadulla, jossa tuomio annettaisiin. Oli vain mentävä suoraan suden suuhun. Ja toivottava parasta.
Maaliskuinen maanantai valkenee lohduttoman nuhruisena. Räntä piiskaa yksinäistä kulkijaa. Kahlaan auraamattomilla jalkakäytävillä kohti Laivanvarustajankatua. Etelä-Suomen Sotilasläänin Esikunnan rakennus on helppo tunnistaa. Kaikissa ikkunoissa on samanlaiset harmaat, leijonavaakunaiset verhot. Talon väritys on identtinen sen eteen lumihankeen koiran lirauttaman virtsalätäkön sävyn kanssa. Kusiset paikat ovat minulle tulossa.
Nousu kolmanteen kerrokseen on kuin matka hirttolavalle. Ilmoitan mykälle päivystäjälle asiani ja istun penkille pelkäämään omaa vuoroani. Lääkärin syyniin pääsyä odottelee iloinen sairaiden velikultien joukko. Synnynnäinen sydänvika, kilpirauhasen ongelmat, vaikea astma, vakava diabetes… Onnenpoikia koko porukka. Huolettomia ja täysin tietoisia, että heidät tullaan tuota pikaa vapauttamaan palveluksesta - ulos siviilielämän aurinkoon pois kasarmin varjosta. Minulla on vain pelkoa ja ahdistusta. Miten sen voi kertoa ihmiselle, joka on koulutettu olemaan ymmärtämättä?
Tunnin odotuksen jälkeen kuulen nimeni huudettavan. Olen täysin turta, mutta jalkani tottelevat aivojeni antamia impulsseja kävellä sisään huoneeseen. Vastaanottotilassa istuu vanha, harmaantunut, valkotakkinen mies mahonkisen pöydän takana ja selailee hajamielisesti papereita. Kun hän kysyy, mikä minua vaivaa, purskahdan hysteeriseen itkuun. Saan kahden vuoden lykkäyksen, en kuitenkaan postinkannosta aiheutuneiden selkäkipujen vuoksi, kuten armeijan välskäri ensin erehtyy luulemaan, vaan mielenterveydellistä syistä. Hän ei ollut edes vilkaissut lykkäysanomuksen perusteluna ollutta psykiatrin lausuntoa. En sitä tosin ollut itsekään nähnyt. Epäilin minuun äärimmäisen kylmäkiskoisesti suhtautuneen psykiatrimiehen kirjoittaneen huonot perustelut. Samapa tuo.
Oloni on euforinen, vaikka kyseessä ei ole muuta kuin ikävän asian siirtäminen ei-niin-kaukaiseen tulevaisuuteen. Kerron uutiset äidilleni ja syön pitkästä aikaa hyvällä ruokahalulla pari ryynimakkaraa ja ison annoksen perunamuusia. Haluan irtautua täysin menneiden kuukausien olotilasta. Siirrän lainaamani monisteet ja kirjat vaatekaappiini - pois silmistäni. Tarvitsen jotain muuta luettavaa. Giovanni Guareschin "Isä Camillo ja ne nykynuoret" on odottanut kiltisti kirjahyllyssäni mielialani muutosta. Nyt se on tapahtunut. Ahmin kirjan yön aikana. Kun käännän viimeisen sivun, kello on puoli kolme. Nukahdan syvään ja levolliseen uneen. Herään iltapäivällä vasarointiin. Äitini työpaikaltaan tilaama timpuri rakentaa isoon makuuhuoneeseen väliseinää. Syön ja käyn suihkussa. Vapautuneena kaikesta synkeydestä mieleni pulppuaa iloa. Kävelen onnellisuuden pilven päällä Heikintorille. Tanssin liukuportaat toisen kerroksen taivaaseen, Wager-Musiikkiin. Levyjen alennusmyynti on vielä käynnissä muutaman päivän. Ostan kassillisen LP-levyjä: Chicago VII:n, Dubliners-kokoelman, Flying Burrito Brothersin liven, Spiritin parhaat, That'll Be the Day -soundtrackin… Sulkeudun tyytyväisenä valoisaan huoneeseeni. Kuuntelen koko illan ja yön uusia levyjä. Chicago seiskalla on kappale Lifesaver, hengenpelastaja.
Nyt oli sitten kaksi vuotta aikaa tehdä jokin ratkaisu. Hankin loppusyksystä Facit-kirjoituskoneen ajatuksena jatkaa koulussa pahasti kesken jääneen kymmensormijärjestelmän opettelua. Sitä virhettä kadun vieläkin.
Kirottu kirjoituskone. Tai eihän se koneen vika ollut. Omaa tyhmyyttä vain. Joku voi hakata konetta vuosikymmeniä saamatta mitään vaivoja taakakseen. Stressin ja ylirasituksen yhdistelmä voi tuottaa elinikäisen oireyhtymän, joka määrittää loppuelämän jokaista hetkeä. Onhan tällä vaivalla nimikin, hyvin viattomalta kuulostava, tension neck, suomeksi jännitysniska. Luin pääsykoekirjoja tehden muistiinpanoja koneella kymmensormijärjestelmää samalla harjoittaen. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla...
Jännitysniska hiipii hiljaa uhrinsa selän taakse. Ensin tulee vain hieman jäykkyyttä, joka häviää liikunnalla tai ruumiillista työtä tehdessä. Sitten se piru laittaa hieman kierroksia valitsemaansa ihmiskehoon. Säryt alkavat. Aspiriini tehoaa aluksi. Annos kasvaa ja kohta lääke vaihtuu vahvempaan. Särky jatkuu ja pahenee. Jos tuonkin varoituksen jättää huomiotta, on seuraava askel kohti fysioterapiaa. Tässä vaiheessa pitää oireita tuottava tekeminen jättää kokonaan pois. Jos sitä ei tee, jännitysniska käy taloksi. Uhrin kehon muisti ei anna anteeksi mitään pahoja tekoja tai huonoja asentoja. Kaikki rekisteröityy kudoksiin lopullisesti. Krooninen. Elinkautinen.
Lasse Virenin olympiavoittojen siivittämänä koko Suomi juoksee. Niin minäkin. Kiersin Otsolahden ympäri joka päivä; myös pitkän ja fyysisesti raskaan työpäivän jälkeen. Kukaan ei ollut kertonut minulle venyttelyn tärkeydestä. Minulla oli ilmeisesti vielä erityisen herkkä elimistö ja lihaksisto, joka olisi vaatinut lämmittelyä ennen ja venyttelyä jälkeen jokaisen suorituksen. Ja ennen kaikkea lepoa sekä välipäiviä pakkomielteisestä liikunnasta. Ensin tulivat jalkasäryt. Lopulta penikkatauti teki onneksi lopun koko rääkistä. Poljin - miten muutenkaan olisin mennyt - urheilulääkärin vastaanotolle Lauttasaareen. Sain reseptin isoon purkilliseen tulehduskipulääkettä. Miksi ihmeessä en venyttelyohjetta tai vaikka totaalista liikuntakieltoa? Neuvottiin vain jättämään "tavoitteellinen liikunta" pariksi kuukaudeksi. Kerroin lääkärille jatkuvista niskasäryistäni. Sain, ihme kyllä, niihin todellista apua: toisenkin lääkemääräyksen bentsodiatsepiinipohjaiseen Dolaniin. Nimi huvitti minua kaiken kurjuuden keskellä. Dolan olikin avain Hectorin Mystalgia-laulun lyriikan ymmärtämiseen!
"Ja Dylan ja Bolan ja rokki on silmissä sun.
Ja vain Virran Olan mä muistan ja taas punastun.
Mä elin ja olin ja syntynyt oon pimeään.
Mä kadun ja sadun vain tuskalla saan elämään. "
Sanoitus oli täsmäkuvaus omasta mielentilastani. Epäilin Hectorinkin tutustuneen Dylanin ja Bolanin hybridiin…
Talvi oli tulossa. Alistuin väistämättömän edessä. Luin ja kävelin. Ylenmääräinen juokseminen oli tietysti niiden parin puberteetin läskivuoden heijastumaa. Sen tajusin jo silloin itsekin. Juoksut jäivät nyt pois, mutta niin jäivät myös ruokailut. Kävin vaivihkaa kylpyhuoneen vaa'alla tarkkailemassa painoni kehitystä. Suunta oli alaspäin. Panin sen tyytyväisenä merkille. Kohta saavutan 60 kilon haamurajan.
Anoreksia. Sitä sanaa ei ollut olemassa, ei ainakaan yleiskielessä. Katsoessani menneisyyteeni tunnistan helposti oireet.
"Anoreksia voi alkaa vähäisestä laihdutusyrityksestä, joka riistäytyykin hallitsemattomaksi syömättömyyskierteeksi. Laukaisijana on ruumiinkuvan häiriö, jonka seurauksena laihuushäiriöstä kärsivä pelkää paniikinomaisesti rasvakudoksen kertymistä ja lihavuutta.", Mikä sitten on syynä tällaiseen käyttäytymiseen? "Perinnölliset tekijät ja traumaattiset kokemukset lisäävät alttiutta sairastua laihuushäiriöön."
Perinnöllisistä tekijöistä en osaa sanoa. Vuosien varrella traumaa oli kotona ja koulussa riittänyt yllin kyllin. Kun olin 15-vuotiaana painanut kilpauinnin lopettamisen jälkeen lähemmäs 90 kiloa, painoin kaksikymppisenä ja 185-senttisenä vain 56 kiloa. Sen alle en onneksi koskaan päässyt. Jokin sisäinen järjen ääni esti minua luisumasta hallitsemattomaan syömättömyyskierteeseen. Voin kai sanoa, että syömättömyyskierteeni oli siis jotenkin hallittu. Kun kaikki tekijät laittaa yhteen, ihmettelen vieläkin, miten selvisin lähes täysipäisenä läpi noiden vuosien. Sain sakkauksen oikaistua puiden latvoja hipoen.
Ensimmäisellä kerralla menen yliopiston pääsykokeessa täydelliseen paniikkiin. Istun tunnin Porthanian koesalissa itkua nieleskellen ennen kuin pääsen karkuun. On odotettava kokonainen vuosi uutta mahdollisuutta. Silloin on pakko onnistua. 1976 heinäkuussa istun samassa salissa. Taskussani on kuitenkin salainen ase: ei lunttilappua vaan Dolan-tabletti. Puolikaskin pilleri leikkaa niskakivut lähes olemattomiin ja, ennen kaikkea, se rauhoittaa ja auttaa keskittymään. Koe menee hyvin. Tunnen sen jo viimeistä vastausta kirjoittaessani. Palaan takaisin Valistukselle kesätöihin ja pyrin unohtamaan koko asian. Elokuussa myönteinen vastaus tulee suuressa revenneessä kirjekuoressa. Syyskuussa kirjoittaudun opiskelijaksi. Helpottuneena lähetän opiskelutodistuksen sotilaspiiriin lykkäystä varten. Sama rituaali tulee toistumaan kevääseen 1983 saakka.
Muutettuani vihdoin pois Tapiolasta yhteiselomme Heidin kanssa Hämäläisosakunnan kaksiossa Antti Korpin tiellä sujuu mainiosti. Mutta Heidi ei - aivan oikein - anna minun ajelehtia yhtään enempää. Este numero yksi on ylitetty. Olen saanut tutkinnostani puuttuvan arkeologian appron valmiiksi. Seuraavaksi aloitamme henkilökohtaisen taisteluni Suomen armeijan kanssa. Olen rampannut niin säännöllisesti lääkärin vastaanotolla, että ongelmieni vyyhdin purkamista yritetään edistää YTHS:n psykologin vastaanotolla syksystä 1982. Psykologi on keski-ikäinen, nutturapäinen nainen, joka muistuttaa häiritsevän paljon keskikoulun ruotsinopettajaani. Otan nyt armeijaongelmani vakavasti puheeksi hänen kanssaan. Yllättäen hänellä on valmis ehdotus asian liikkeelle saamiseksi. Vaikka Ylioppilaiden Terveydenhoitosäätiöllä ei ole tarjota psykiatrin palveluja, konsultaatioon pääsee yksityiselle puolelle YTHS:n psykologin lähetteellä. Hän jopa varaa minulle ajan käyntiä varten.
Seuraavaksi on soitettava pääesikuntaan ja varattava aika uutta syyniä varten. Joku linjan toisessa päässä huutaa taas suoraa huutoa kelvottomuudestani ja surkeudestani, mutta loppujen lopuksi palvelukuntoisuuteni arviointikäynti järjestyy. Asiallinen ja rauhallinen Mehiläisen psykiatri kirjoittaa lausunnon, jonka sisältöä en tälläkään kertaa tiedä. Olen jo lähtemässä, kun hän vielä pyytää odottamaan hetken. Hän kirjoittaa minulle reseptin Nervonus-lääkettä varten. Kun kysyn mitä se on, hän vihjaa, että on ehkä paikallaan ottaa pari tablettia ennen menoani leijonien eteen. Kaikkein tärkein tekijä koko tämän kaaoksen selvittämisessä on tietysti Heidi. Ilman hänen tukeaan ja rakkauttaan en pystyisi kohtaamaan suurinta pelkoani.
Kävelemme kuulustelua edeltävänä iltana pitkään Vanhankaupunginkosken maisemissa. Olen levoton ja tuskainen. Huomenna tulee ratkaisu kymmenen vuotta mieltäni päivästä toiseen kahlinneeseen kysymykseen. Yritän pysyä valveilla mahdollisimman pitkään ajatellen, että kuolemanväsyneenä en välittäisi mistään. Juon illalla mustaa kahvia monta kupillista. Väsymys painaa kuitenkin lyijyn raskaana minut aikaisin unten maille. Hermojännitys on uuvuttanut minut kofeiinin saavuttamattomiin. Herään aikaisin aamulla. Ruoka ei maistu. Kohtaloni ratkaistaan kello 10 Etelä-Suomen Sotilasläänin Esikunnassa Laivanvarustajankadulla. Heidi ei voi tulla saattamaan, koska hän oli töissä. Bussipysäkiltä taloa kohti kävellessäni tajuan yhtäkkiä, että paikka on samassa korttelissa, jossa olen asunut syntymäni jälkeiset pari vuotta. Synnyinseutuni…
Olen vain muutaman sadan metrin päässä rakennuksesta, kun ahdistus nousee niin sietämättömäksi, että nielaisen pari pilleriä kuiviltaan. Karvas maku kohoaa suuhuni. Kun avaan pääoven outo rauha laskeutuu sisimpääni. Diatsepaami alkaa vaikuttaa. Hyvä niin, koska kuulustelu tai oikeastaan suorasukainen sättiminen, johon joudun, on vaikea kestää ilman rauhoittavan lääkkeen tukea. Korkea-arvoiset upseerit haukkuvat minut maanpetturiksi ja säälittäväksi paskaksi. Seison paikallani ilmeettömänä. Aikansa ärhenneltyään toinen heistä, kapteeni, armahtaa minut viimeinen. Saan hakea sotilaspassini, joka olikin jo valmiina, viereisestä huoneesta. Onko koko esitys ollut jonkinlaista pirullista teatteria? Sukunimeni on kirjoitettu väärin; taitetussa pahvilappusessa lukee Ranberg. En jää sitä korjauttamaan. Haluan vain päästä pois niin pian kuin mahdollista. Kävelen kulman taakse. Kun olen pois keltaisen talon näköpiiristä, ryntään valtavaa iloa säteilevään juoksuun. Maltan pysähtyä vasta Esplanadin puistossa, jonka reunalla olevasta puhelinkopista soitan Heidille.
Olin pyytänyt vapaata yliopiston hakulomakepalvelun koulutuksesta hoitaakseni erään puolustusvoimiin liittyvän henkilökohtaisen ongelman ratkaisuun - näillä sanoilla esitin asian pomolleni. Lupa palkattomaan vapaapäivään heltisi. Palasin töihin leijuen ilmassa ja täynnä positiivista energiaa. Myös esiintymispelkoni hellitti ja niskavaivat unohtuivat - ainakin hetkeksi. Ehdotin Heidille viikonloppuna pienimuotoista tilaisuutta juhlistamaan uuden elämäni alkua. Mennään vaikka tutulla porukalla syömään hyvin.
Asuimme Hämäläisosakunnan kaksiossa ja meillä oli tapana kerran viikossa tehdä irtiotto yliopiston ruokalan ankeasta menyystä. Ostin äidiltäni omakustannushintaan Lounasseteleitä, joten ylen kalliiksi tämä huvi ei tullut - jos pitäytyi kohtuudessa ruokajuomien suhteen.
Emme yleensä käyneet samassa ravintolassa kuin kerran. Mutta poikkeuksiakin oli. Eräs sellainen oli Kalliossa sijaitseva Taverna Zorbas. Paikka oli silloin vasta avattu ja palvelu oli välitöntä ja ystävällistä. Hinnatkin olivat ruuan laatuun ja annosten kokoon nähden erittäin kohtuullisia.
Nythän meillä oli aivan erityinen syy mennä Zorbakseen juhlistamaan päättynyttä viikkoa. Kymmenvuotinen, yhden miehen sotani Suomen puolustusvoimien kanssa oli päättynyt. Kutsuessani vieraat kerroin, että juhlan syynä on minulle myönnetty vapautus rauhanajan palveluksesta eli niin sanotut Hullun Paperit. Tunnelma oli siis tavallista riehakkaampi jo Antti Korpin tieltä lähtiessämme. Chicago VII oli soinut koko iltapäivän. Olimme pyytäneet mukaan muutaman läheisen ystävämme. "Minä tarjoan" oli taikasana, jota kukaan niukalla opintotuella taiteileva opiskelija ei voinut vastustaa.
Zorbaksen moussaka oli taivaallista. Kaikki muut tilasivatkin annoksen suussasulavaa perikreikkalaista herkkua, mutta minä olin juhlan kunniaksi päättänyt toisin. Halusin jotain erikoista. Ystävällinen, jo tutuksi tullut tarjoilija suositteli paria talon erikoisuutta. Toista en muista, mutta sitä mitä tilasin, en voi koskaan unohtaa.
Moussaka kun oli talon standardi, se tuli pöytään nopeasti. Kohotimme ouzo-maljat ja toivotimme kaikille menestystä opinnoissa ja ennen kaikkea hauskaa iltaa. Hörpin hajamielisenä kylmää retsinaa. Muu seurue oli jo syömätouhussa. Jutut lensivät, lasit kilisivät ja nauru raikui. Keittiön ovi avautui.
- Olen pahoillani, mutta annoksenne viipyy vielä hetkisen. Talo tarjoaa kaikille ilmaiset juomat, koska osa teistä on joutunut odottamaan.
Pöytäseurueen hyväksyvä kohahdus oli vastaus. Otin rakia. Ja odotin. Tilasin pöytään lisää retsinaa. Ja odotin. Muut olivat jo syöneet. Minä odotin.
Keittiön ovi avautuu jälleen. Nyt on talon erikoinen valmis. Valtavalla lautasella on runsaasti kaikkea: rapeita valkosipuliperunoita, kreikkalaista salaattia, täytettyjä herkkusieniä, herkullista majoneesikastiketta - ja meriantura.
Kaikki taputtavat innostuneesti ja toivottavat minulle hyvää ruokahalua. Skoolaamme vapaudelle. Maistelen salaattia ja pyöräytän perunanlohkoa kastikkeessa. Nappaan pari sientä mukaan. Kyllä kannatti odottaa. Tämä on todella hyvää! Poimin haarukkaani palan anturaa. Suuni täyttyy kengänpohjalta maistuvasta kalasta - ja ruodoista. Siirtelen möykkyä poskesta toiseen ja pulautan ruotoja vaivihkaa lautasliinaan. Toinen pala. Sama juttu. Koetan leikata palan varovasti toisesta päästä kalaa. Tuloksena on suullinen teräviä kalanluita. Keskustelu ja ilonpito pöydässämme on tyrehtynyt. Kaikki katsovat keskittyneesti taisteluani merihirviön kanssa. Kuuluu vain kakomistani ja yskintääni.
- Krääh! Örk! Mulla on ruoto kurkussa. Iso ruoto. Kröök!
Neuvoja satelee. Ruoto lähtee tällä konstilla. Minulla on vielä parempi kikka, kuuntelehan! Ei tuo auta, mutta isoäitini keino on paras. Ota lisää ouzoa, se sulattaa ruodon. Valkosipulileipää! Kurlaa retsinalla. Raki se vasta tehokasta onkin!
Kesäisen sunnuntaiaamun häikäisevässä kirkkaudessa herään jyskyttävään päänsärkyyn. Kieleni on liimautunut kitalakeeni. Vatsassani möyryää eilinen ilta. Ouzo, raki ja retsina kiistelevät siitä, kuka voittaa. En jää ottamaan selvää voittajasta vaan hoipertelen voimaan pahoin vessaan. Ulos tullessani tajuan, että ruoto on irronnut.
