Lautapoika

Linkki tekstiin Facebook-ryhmässä "Tapiolan nuoriso 70-luvulta"

Kesätyöt... Hilan riparileiristä on oma juttunsa.

Lautapoika

Kevät 71 eteni vauhdilla kohti kesää. Kouluopinnot veivät kaiken liikenevän energiani ja suurimman osan vapaa-ajastani. Tajusin kyllä, että nyt kyseessä oli totinen paikka. Luokalle jääminen oli minulla ajatuksissani useasti. Äitini ei halunnut edes keskustella tuollaisesta optiosta. Lukion kynnys oli kertakaikkiaan ylitettävä. Tapiolan Yhteiskoulussa kynnys oli konkreettisesti vanhan ja uuden koulurakennuksen välissä - teoreettinen kynnys asettui kahdeksikon keskiarvon hankalammalle puolelle.

Lukioon pääsy toteutui riman jäädessä väpättämään putoamatta, mikä tuli näkymään ensimmäisenä lukiovuonna. Pitkä, helteinen kesä oli siinä välissä.
Kesästä 71 tuli erityinen, ei niinkään kesätöiden vuoksi vaan siksi, että työt taukosivat viikoksi rippikoululeiriin Hilassa. Tottakai kesäduuniblues soi tuonakin kesänä. Tällä kertaa työpaikka tuli pyytämättä. Hengailin sen verran intensiivisesti ystäväni Veli-Matin kotona, että kun hänen kotinsa suuri varastotila päätettiin muokata asuinhuoneeksi ja saunaosastoksi, sain muitta mutkitta rakennusmiehen pestin. Palkkaakin oli luvassa jo lähemmäs neljä markkaa tunnilta. Kesän alussa ilmestyi rakennusmestari Käki Veli-Matin kotiin. Herra Käki oli lyhyenläntä, viiksekäs ja vahvoja ranskalaisia savukkeita ketjussa käryttävä heppu, jolla oli erikoinen säkättävä puhetyyli. Kyllä hän rakennustöitä osasi ohjata, mutta osasimme Veli-Matin kanssa arvostaa myös hänen tahatonta koomisuuttaan. Herra Käki oli kuin hän olisi astunut suoraan ulos valkokankaalta kesken Fellinin elokuvan.

Rivitalon rakennustyömaa oli pieni ja työtahti verkkainen. Rakennusmestarin poistuttua saatoimme livahtaa kesken päivän Veli-Matin huoneeseen levyjä kuuntelemaan. Käen suosikkitimpuri oli lupsakka savolaismies, joka ei jaksanut hirveästi patistaa meitä ylimääräisiin töihin. Kaikki teimme, mitä pyydettiin. Luppoaikaa jäi kuitenkin paljon. Monesti istuimme puolivalmiin rakennelman koolingeilla sadetta pitämässä ja naureskelemassa timpurin jutuille. Herra Käen persoona sai pian legendaariset mittasuhteet.

Epämiellyttäviä hommiakin oli. Lasivillan tunkeminen koolattuihin puukehyksiin oli kesäkuumalla viheliäistä puuhaa. Suojamaskit sentään saimme, mutta lasivillapäivän jälkeen iho oli täynnä pientä naarmua ja kutina sietämätön. Panelointi sen sijaan oli mukava ja haasteellinen työ. Timpuri antoi meidän hoitaa naulaamisen valitellen käsiensä tärinää. Tämä olikin aika ovela veto, koska jokainen ohilyönti näkyi laudassa pienenä kuoppana ja vika oli tietysti taitamattomien apupoikien. Opimme kuitenkin pian soveliaan kevyen vasarointitekniikan, joten näkyvillä paikoilla olevat laudat olivat lähes virheettömästi naulattuja. Työmaa edistyi vaikka kiirettä ei pidettykään. Timpuri poistui. Putkimies ja sähkömies eivät meidän apuamme kaivanneet, joten olimme lähinnä maksullinen yleisö. Jotain pientä siivous- ja järjestelytyötä oli enää jäljellä ja muokattu siipiosa oli valmis. Katselimme ylpeinä kättemme työn jälkeä ja mietimme, miten juhlistaa kohteen valmistumista.

Luuhasimme pitkään Heikintorin Alkon nurkilla ennen kuin luotettava hakumies löytyi. Naapuritalon Håkan osui paikalle juuri kun olimme luovuttamassa. Kerroimme, mitä halusimme ja pian hän saapui kassi lupaavasti kilisten lähimetsikköön - eikä edes suostunut ottamaan välityspalkkiota. Veli-Matin vanhemmat olivat poissa, joten meillä oli koko talo käytössämme, mukaan lukien lähes omin käsin rakentamamme uusi saunaosasto. Keskustassa sanan mukaisesti törmäsimme Heikkiin ja Pekkaan, jotka arvasivat heti, mitä kassin sisältö oli. Nelistään on hauskempaa kuin kaksistaan. Jälkeenpäin ajatellen oli luojan lykky, että vodkapullon ja sorbuksen jakajia oli enemmän kuin kaksi. Sprite-pullot olivat jo saunatilan jääkaapissa. Sauna päälle ja juhlat käyntiin. Pekka teki reilut vodkalimet. Sen jälkeen asioiden kulusta ei kenelläkään ollut oikein tarkkaa kuvaa. Olimme ilmeisesti pelanneet jossain vaiheessa jalkapalloa. Heikillä oli polvet verillä, Veli-Matilla kuhmu otsassa ja minulla puoli naamaa ruvella. Kumma kyllä kotona nieltiin selitykseni urheiluvammasta, joka olikin pääosin totta. Rakennusmiehen töihini tuli sopivasti tauko ja ruhje ehti juuri parantua ennen rippikoululeirin alkua.

Rippikoululeiri päättyi liian nopeasti. Olin lupautunut pysymään herra Käen porukassa, joten työt jatkuivat. Rahakin puhui jatkamisen puolesta. Leppoisa rivitalotyömaa vaihtui kiireisiin keikkahommiin. Koskaan en aamulla tiennyt, minkälaiseen hommaan minut heitettiin. Parissa viikossa ehdin olla soraa lapioimassa, lautoja kantamassa, lasivilloittamassa rivitalotyömaalla (taas) ja sähkömiehen apulaisena kaapeleita vetämässä. Joku olisi pitänyt tällaisesta vaihtelusta, minä en.

Rakennusmiehen uralleni tuli äkkiloppu eräänä sateisena elokuun alun perjantaina jossain päin Tapiolaa. Tarkoituksena oli pystyttää roskakatoksen aita. Ei mikään monimutkainen työ, koska aitaelementit olivat valmiiksi paikalla. Timpuri, jonka työpari olin, häipyi puolelta päivin omille teilleen jättäen minut kaivamaan tolppakuoppia. Vaatteeni kastuivat ihoon asti, elementit olivat painavia ja ylipursuavat jäteastiat haisivat. Haistattelua tuli lisää ympärilleni kerääntyneestä poikajoukosta. Herjojen huutelu muuttui pikku hiljaa kiusanteoksi. Kuoppia potkittiin umpeen ja jo pystytettyjä elementtejä heilutettiin nurin. Mittani tuli täyteen. Nappasin lapion ja rautakangen olalleni sen verran laajassa kaaressa, että pääsin murtautumaan pikkupoikien muodostaman renkaan lävitse. Maanantaina palautin lapion ja rautakangen herra Käelle. Työsuhteeni purkautui siinä samassa molemminpuolisessa ymmärryksessä. Ja jäipähän muutama viikko lomaakin elokuulle.

Tekstin tekijänoikeudet (c) 2020 Robert Ramberg.

Takaisin "Tapiola-novellit" etusivulle

 

Powered by Aava 3