Linkki kirjoitukseen Facebook-ryhmässä "Tapiolan nuoriso 70-luvulta".
Näin talven kynnyksellä, juttua luisteluradan pukukopista ja vähän muustakin...
Tervaa, hikeä ja kyyneleitä
- Äiti! Mä en saa näitä tiukalle. Voitsa painaa tosta, että mä saan solmun kiinni.
Uudet Pro Champ Kobobol -luistimet ovat mustaa nahkaa ruskeilla vahvikkeilla. Luistimen pohjassa lukee Made in Czechoslovakia. Koska vauhdilla kasvavan pojan kaikki kengät tuppaavat jäämään nopeasti pieniksi, on kalliiden luistinten ostossa päädytty siihen ikävään sanaan "kasvuvara". Hokkarit ovat siis pari numeroa liian isot. Kummankin kengän kärkeen on tungettu Hesarin aukeama ja jaloissani on kahdet villasukat. Silti luistin tahtoo sirklatessa ruveta vatkaamaan. Villasukat antavat lisätukea ja pehmentävät uuden kovanahkaisen lestin puristusta. Äidin apu on siis tarpeen, vaikka osaanhan minä luistimeni solmia.
- Mä kokeilen. Liian kireet!
Kaarran takaisin kohti pukukoppia. Liun aivan jääluiskan reunaan ja hypähdän terien uurtamille tervaisille lankuille. Istumme ulkona illan hämärässä. Vilkuilen sivuilleni, ettei kukaan pääse yllättämään. En mitenkään kehtaa mennä äitini kanssa poikien puolelle luistimia sitomaan. Uusi yritys. Löysennän nauhoja alhaalta ylös. Taas saa äidin sormi painaa solmun pohjaa. Jokohan nyt on sopiva tuntuma. Nappaan sekunda-Kohon käteeni ja tepsuttelen varovasti uudelleen jäälle. Nyt on hyvä! Tapiolan Yleishuollossa vastateroitettu terä puree jäähän. Sirklaus oikealle ja vasemmalle. Takaperin molempiin suuntiin. Jarrutus sivuttain. Olen horjahtaa ylitse. Viime hetkellä saan itseni oikaistua. Terävät ovat.
- Roba! Ootsä tulossa megeen? Me aletaan peli.
- Joo! Mä tuun. Mull on uudet skrinnarit. Kobobollit!
Äitini lähtee kaartamaan omalle puolelleen. Minä hyppään vauhdilla matalan siirrettävän aitaelementin yli niin sanotulle jääkiekkopuolelle, vaikka tennispallolla me pelaammekin. Keskellä kenttää kulkeva aita erottaa puoliskot toisistaan. Matsi alkaa.
Kaukaloon pääsee pelaamaan koulun liikuntatunneilla ja joskus aamupäivisin. Iltaisin se on isojen kundien valtakuntaa. Luistelemme haarakäynnillä ylös jyrkkää jäistä mäkeä ja jäämme roikkumaan reunalle yleisönä. Peli on jännää - ja kovaa. Isotkin pojat pelaavat "kohottaa ei saa" säännöllä. Mutta vahinkoja sattuu. Varsinkin kun joillakin pelaajilla on uudet käyrälapaiset Koho Pro Hookit. Niillä ranneveto lähtee kuin luonnostaan ilmojen teille. Joillakin on kiekkohanskat, muutamalla säärisuojat, jollakulla kypärä, mutta munasyndit eli alasuojat ovat jo suuri harvinaisuus. Varusteet ovat kalliita, varsinkin Jofan potat.
Kuuluu vertahyytyvä kiljaisu. Yksi pelureista makaa kentän kulmassa sikiöasennossa ja vaikeroi hiljaa. Kohta on kolme kaveria polvillaan ulisevan pojan ympärillä. Yksi kundeista kysyy jäällä makaavalta jotain. Loukkaantunut nyökkää vaisusti. Kaksi poikaa tarttuu häntä kainaloista ja nostaa varovasti pystyyn. Kolmas avaa kaukalon portin. Väistämme aukeavaa porttia ja katsomme säälinsekaisella kiinnostuksella draamaa. Nyt on sattunut sinne, minne kiekko sattuu kaikkein pahiten. Portin avannut poika kiitää vauhdilla pukukoppiin. Kopin keskellä on kenttämestarin toimisto. Siellä on puhelin. Kaksinkerroin taittunut loukkaantunut, vaikeroiva poika talutetaan pukkarin penkille makaamaan. Muu jengi hätistetään ulos. Pojan pikkuveli jää koppiin, itkee ja kyselee hätääntyneenä. Joku vastaa. Munille osui. Penkillä makaava poika oksentaa. Tervan ja hien hajuun sekoittuu uusi sävy. Ambulanssi kurvaa pillit soiden pukukopin eteen. Lähes koko luisteleva ihmismassa on kerääntynyt kentän reunalle lumivallien väliin seuraamaan järkyttävää tapahtumaa. Suuren joukon hiljainen kuiskuttelu nousee ja laskee. Paareilla makaava työnnetään autoon ja kaksi sairaanhoitajaa hyppää kyytiin. Pyörät lumessa sutien, hätävilkut loistaen ajoneuvo pakittaa kävelykadulle ja kiitää parkkipaikan halki Pohjantielle. Vielä hetken kuuluu sireenin ulvonta.
Vaisuissa tunnelmissa luistelemme takaisin kiekkopuolelle alakenttää. Peli ei tahdo lähteä uudelleen käyntiin millään. Kaikki miettivät ääneen äskeistä onnettomuutta. Jos tennarikin sattuu, niin miten sitten kiekko. Vähitellen matsi käynnistyy. Kaukalon tapahtumat haalistuvat. Luistinrata palaa elämään.
Pukukopilla hengaillessa näkee ja kuulee kaikenlaista. Iltaisin on kaukaloikäisiä kundeja paljon paikalla. Pienillä ruukuilla on suuret korvat. Joskus viivyttelen tahallaan pois lähtöäni, kun jokin mehevä tiedonsiru tarttuu korvaani.
- Tottakai ne on tehny sen pilvessä. Kuuleehan sen omin korvin. Ei tollasia saundeja pysty ilman kamaa tekeen. Koko älpee on täynnä pilven hajua. No joo, ehkä "Yellow Submarine" on duunattu vaan kännissä. Kuuntele himassa se vika raita. Ei voi erehtyy.
Nyt me tajuamme. Isot pojat puhuvat Beatlesin Revolver-albumista! Kaavimme pelikamat äkkiä kasaan, pujotamme luistimet mailan lapaan ja riennämme puolijuoksua Veli-Matin kotiin. Äkkiä yläkerran pikku huoneeseen ja Revolver soimaan. B-puolen viimeinen kappale on "Tomorrow Never Knows". Kyllä se kieltämättä kuulostaa tosi oudolta. Mutta mitä sillä on pilvien kanssa tekemistä? Eivätkä ne haise.
Luistinradan pukukopin molemmat puoliskot ovat tupaten täynnä; on rusettiluisteluilta. Kukaan ei myönnä itselleen, miten odotetusta tapahtumasta on kyse ja mukaan tuloa vähätellään kaikin tavoin. Tosiasia on kuitenkin se, että lätkän peluu jää nyt tämän perinteikkään tilaisuuden varjoon. Varsinkin kun koko alakenttä varattu vain tätä yhtä tarkoitusta varten. Jokainen osallistuja poimii vastahakoisesti korista "rusetin", jossa on numero. Tytöillä on punaiset paperinpalat, pojilla siniset. Tarkoituksena on löytää omaa numeroa vastaava pari ja sitten luistella tuon tyypin kanssa koko ilta levymusiikin soidessa kitisten radan valotolppiin kiinnitetyistä pienistä kovaäänisistä. Sehän ei tienkään aivan noin mene. Pojille iskee helposti esitys- eli brassailumoodi päälle ja tytöt taas tuntuvat viihtyvän parhaiten omissa ryhmissään supattamassa ja kikattamassa. Joka tapauksessa vilskettä radalla riittää ja uusimmat pophitit kaikuvat pitkin jäistä kenttää. Yhdessäoloa se tämäkin on ja parin tunnin luistelu käy hyvin liikunnasta. Jokunen pari on sentään muodostunut. Tosin numeroista ei liene suurta väliä. Isolla porukalla on kiva mennä posket punaisina Valion baariin kaakaolle tai pirtelölle. Minulle jää päähän soimaan the Monkees -yhtyeen "Last Train to Clarksville", jonka kuullessani vielä tänäkin päivänä näen itseni kaartelemassa hämärästi valaistulla kentällä illan prinsessaa puolihuolimattomasti etsimässä.
Talven 72 kohokohta on valtakunnallisen yhteiskoulujen jääkiekkosarjan välieräottelu, johon Tapiolan yhteiskoulun joukkue on raivannut tiensä. Ottelu pelataan yhteiskoulun kotikaukalossa. Olemme voitonvarmoja muutenkin, onhan meidän koulumme ykkösketjussa Tumba Turunen, Hexi Riihiranta ja Dille Riuttala - taitoa, voimaa ja häirintää! Talvella on lunta pyryttänyt enemmän kuin riittävästi. Niinpä kaukalon ympärillä on melkoiset lumivuoret. Mahtavan TYK:n vastustaja on - mikä lienee - jokin Lauritsalan yhteiskoulu, jostain Lappeenrannan perukoilta. Ei mitään jakoa! Lauritsala joutuu vielä varusteiden vaihtoon naisten puolelle pukukoppia. Neitikiekkoa! Kaksi bussilastillista maaseutukoulun kannattajia on sentään vaivautunut tulemaan tappiotaan todistamaan. Tervetuloa ja tervemenoa!
Kaukalon reunat ovat mustanaan väkeä. Kannustus on väkevää. TYK tykittää! Korkeiden lumikasojen vuoksi osalla katsojista pää ylettyy päätyjen turvaverkon yläpuolelle. Ottelu saakin pahaenteisen alun, kun Hexin puolesta kentästä lyömä lämäri leijailee yli verkon ja osuu erästä tyttöä otsaan. Taas on kutsuttava tsirra paikalle viemään loukkaantunutta ensiapuun. Pian lätkämatsi pääsee jatkumaan. Lauritsala on hetkessä latonut kolme maalia. Tapiolalaisten hiipuva kannustus hukkuu lappeenrantalaisten voitonriemuiseen möykkään. 0 - 4. Ei tätä peliä ole vielä hävitty. Tumba melkein kaventaa. No niin, nyt lähtee TYKkikiri! 0 - 5, 0 - 6, 0 - 7… Usko loppuu jo hurmiotuneiltakin kannattajilta. Lappeenrantalaisten naamat ovat jähmettyneet kestovirneeseen - eikä mikään ihme. Kolmas erä on vain muodollisuus. Ottelu päättyy murskalukemiin. Lauritsala voittaa 10 - 0. Epäuskoiset, murheen murtamat tapiolalaiset laahustavat koteihinsa. Tänä iltana Valion baarissa on tyhjää. Koko seuraavan viikon koulussa on apea tunnelma, joka on tarttunut jopa opettajiin. Vähitellen alkaa tulla lisää tietoa ihmekoulu Lauritsalan voittajajoukkueesta. Suurin osa pelaajista onkin SaiPa:n menestyksekkään juniorijoukkueen parhaimmistoa. Yhteenhitsautunut, sarjapeleissä voittamaan marinoitunut jengi tuli ja näytti tapiolalaisille, mitä tarkoittaa joukkuepeli. Onneksi sentään Lalli Partinen ei tuohon ikäluokkaan kuulunut.
Kevättalvella letkukiepit saavat levätä rauhassa. Vaikka yöllä onkin pakkasta, maaliskuun lopun aurinko tekee kentän jäädytysyritykset turhiksi. Kenttämestari apulaisineen viettää luppoaikaa parakin keskellä olevassa toimistokopissa. Olen Hassanin varjona pujahtanut mukaan ihmettelemään joutilaita miehiä ja heidän levottomia puheitaan. Toimisto haisee samalle kuin poikien pukukoppi - tervalle, hielle ja hieman savulle. Parakki kun lämpiää kamiinalla. Tyttöjen puolen kopista en tiedä, mutta epäilen sen tuoksuvan vain tervalle ja ehkä vienosti Rexonalle. Hassan iskee juttua lonkalta. Minä istun ravistuneella tuolilla nurkassa ja kuuntelen. Mestarilla on korvasärkyä ja lähes 39 astetta kuumetta, mutta sitkeästi hän jaksaa töissä raataa. Nyt rospuuttoaikana kyse on enemmänkin ajan tappamisesta. Kaikkeen harmiin auttaa turpeiden apulaisten hakema korvalääke. Myös työntekijät nappailevat siivuja lääkepullosta. Mestari joutuu vähentämään vaatetusta hien puskiessa pintaan. Lääke tuntuu tehoavan. Pullossa lukee Koskenkorva.
Kesällä hiekkaisella alakentällä pelataan fudista. Eri tasoiset sarjaottelut vetävät vaihtelevasti yleisöä. Kannustus on jopa innokastakin, jos jompaankumpaan tai jopa molempiin voitosta taisteleviin joukkueisiin kuuluu joku tuttu kaveri. Sateettoman viikon kuivaama hiekkakenttä pölisee. Jossain tomupilven keskellä pyörii pallo. Kannustajien iloisiin huutoihin sekoittuvat pelaajien manaukset ja parkaisut. Kaatuminen hiekalla tekee pahaa jälkeä. Joskus harvoin näkee pesäpallo-ottelun täydessä vauhdissa. Hiekkakenttä ei oikein pesiksellekään sovi. Silkkiniityllä voi taas nähdä useita peliporukoita samanaikaisesti. Nurmella joku uskaltautuu jopa syöksyyn kohti kotipesää.
Yläkentän kaukalo on purettu. Sen tilalle on pystytetty koripallotelineet. Lautapohjainen kenttä ei ole mikään ideaali pelialusta, mutta pelaajia riittää aamusta iltaan. Tapiolan NMKY on koripallossa aktiivinen toimija ja järjestää sekä leirejä että turnauksia kesän aikana. Monesti käy niin, että kun tarpeeksi usein on kentällä pallottelemassa, huomaa olevansa ensin leirillä ja lopulta turnauksessa. Pukukopin päädyssä on pieni kioski. Korismatsin jälkeen meillä on hirveä jano, mutta urheiluhousuissa ei ole taskuja. Menen rohkeasti kysymään saisimmeko maksutta lasin vettä. Kioskin ystävällinen täti antaakin jokaiselle ilmaiseksi ison lasin kylmää simaa.
Jalkapallokentän laidalla on myös neliratainen tiilimurskan pätkä 60 ja 100 metrin sprinttiä varten. Hassanilla on sekuntikello. Ennätykset rapisevat nopeaan tahtiin. Mutta kun Pekka runttaa satasen yhdeksän sekunnin pintaan, heräävät vahvat epäilyksen ajanottolaitteiston luotettavuudesta. Itäsaksalainen aikarauta näyttää aivan perunoita. Oli miten oli, Pekka on joukon nopein uudella maailman ennätyksellä. Äärimmäisen kiinnostava kohde on myös korkeus- ja seiväshyppypaikka juoksuradan pätkän päässä. Alastulo vettyneeseen sahanpurukasaan on kivulias jo korkeushypyssä. Moni epäröikin seipään kanssa pulaamista. Pekka ei. Kahden metrin taivutus jää aikakirjoihin parhaana saavutuksena. Polvet ja kyynärpäät ruvella mestari viedään rasvantuoksuiseen Grilli Ribikseen nauttimaan hyvin ansaittua tuhtia Thüringerin makkara -annosta ranskanperunoiden kera.
Koripallopelejä käymme seuraamassa Tapiolan yhteiskoulun voimistelusalissa. Yhteiskoulun oma joukkue on taitava ja voitto-otteluita on nasta katsoa. NMKY:n ja Tapion Hongan juniorityö kantaa hyvää hedelmää. Hongan seurajoukkueen kaksimetriset puolustustornit herättävät pikkupojissa kunnioitusta. Monta puolituttua on joukkueessa mukana. Eikö tuokin hyökkäyspään vikkelä, pienikokoinen kaveri ole siinä Tapiontorin urheilukaupassa duunissa? Pelejä pääsemme katsomaan aivan lähietäisyydeltä. Katsomo on vain salista ruokalaan johtavat portaat ja tuolirivit ruokalan puolella. Ensimmäisellä rivillä istuvat ovat aivan nenä kentässä kiinni. Täällä ei tuoksu terva, mutta hien kitkerä aromi leijailee salissa heti muutama hetki pelin alkamisen jälkeen. Epäonnistunut syötön vastaanotto tuottaa vaaratilanteita. Sarjapelaajan käsistä pallo lähtee voimalla. Onneksi katsomossakin on entisiä pelimiehiä, jotka nappaavat ohiheiton näppeihinsä. Pikkupojat osaavat väistää.
Tänään lauantain aamupäivällä on ilmassa todellisen kansainvälisen urheilujuhlan tuntua. Yhteiskoulun salissa pelataan Suomi-Neuvostoliitto maaottelu. Ystävyysotteluksihan tuo on ohjelmalehtisessä nimetty. Pekka on innokas lajin harrastaja kuten myös hänen pitkänhuiskea isänsä. Minut on houkuteltu mukaan, vaikken lajista juuri mitään ymmärrä. Pekka tietää jopa vierailevan joukkueen pelaajien nimiä: Volnov, Belov, Muižnieks… Viimeisen kohdalla tahtoo kieli mennä solmuun. Pekan isä eläytyy epätasaväkiseen kamppailuun niin, että ohjelmavihkonen murjoutuu hikiseksi mytyksi hänen isoissa kourissaan. Ottelu päättyy 62 - 121. Pekka on silminnähden tyytyväinen. Suomi sai enemmän kuin puolet Neuvostoliiton pistesaaliista. En ymmärrä…
Uimahalli tuo tapiolalaisten urheilu- ja tuoksukirjoon omat sävynsä. Hallissa ei haise hiki vaan kloori ja kloriitti. Tällä areenalla olen sekä kilpailijana että katsojana. Uimahallin valvojien kopin ikkunassa on metallikehyksinen samettipohjainen taulu, johon on valkoisin kohokirjaimin kirjattu voimassaolevat lyhyen radan Suomen ennätykset. Matti Kasvion nimi komeilee monella rivillä. Tuolle taululle kun nimensä saisi...
Uimahalli täyttyy verkkaisesti katsojista. Lähes jokaisella on lyhyiden ratojen SM-kilpailun ohjelma käsissään. Nyt on mahdollista todistaa uuden Suomen ennätyksen syntyä. Istun äitini kanssa toisella rivillä. Lähdöissä pärskeet melkein yltävät tänne. Meteli on valtaisa. Kaakelit ja lasi kaiuttavat äänet moninkertaisiksi. Illan odotetuin laji on miesten 200 metrin perhosuinti. Matti Kasvio on kovassa kunnossa ja valmentajakin on lupaillut vanhan ennätyksen jäävän Suomen uintihistorian märille lehdille. Ensimmäinen ennätyksen murskaaja on kuitenkin Eila Pyrhönen, joka perhostelee muutaman kymmenyksen alle oman 100 metrin perhosuinnin huippuaikansa. Eikä Matti Kasviokaan petä vaan veistää vanhasta SE:stä lähes sekunnin siivun. Uimahallin oviaukko puskee ulos sakean höyrypilven, kun tyytyväinen yleisö poistuu kylmään talvi-iltaan.
Istumme jälleen kerran uimahallin katsomossa. Tällä kertaa tarkoitus ei ole jännittää ennätyksiä vaan pitää hauskaa. Simo Salminen on tuonut Tapiolaan uimahyppyseura Härvelin pelleporukan. Kookkaista ikkunoista sisään tunkeva kevään kirkas aurinko hieman latistaa tunnelmaa, mutta altaan reunalle soittokamojaan kasaava amatööriryhmä herättää ainakin teini-ikäisten katsojien kiinnostuksen. Rokkiyhtye paitsi säestää hyppysuorituksia toimii myös Simon taustabändinä hänen esittäessään suosituimpia kuplettejaan. Luvassa on ohjelman mukaan ainakin "Pornolaulu", "Rotestilaulu" ja "Keltainen jäänsärkijä". Simo valittelee 10 metrin kerroksen puutetta joutuen esittämään bravuurinsa viidestä metristä. Liukas Lätkä onnistuu kuitenkin mainiosti "vetelä vanukas" -hypyssään. Mahalasku lennättää vettä suuriin ikkunoihin saakka. Pelleshow lähtee täyteen vauhtiin. Yhä hurjempiin esityksiin toisiaan lietsoen Jerobeam Salakyttä, Ynjevi Ylähuurteinen, Olga Halko, Joonas Ventti ja kumppanit hauskuuttavat satapäistä yleisöä. Bändin esityksessä on jotain outoa. Orkka kuulostaa pahasti epävireiseltä, mutta se lienee tarkoitus, sillä nythän on kyse pellehypyistä. Karmea todellisuus kuitenkin paljastuu, kun bändin pitäisi säestää Simon taidokasta epälaulua. Artisti jakaa nuotit yhtyeelle. Sen jälkeen myötähäpeä saa meidät tuijottamaan kengänkärkiämme. Kundit eivät osaa todellakaan soittaa. "Pornolaulu" olisi vaatinut taitavan sovituksen ja ammattimaisen säestyksen toimiakseen. Nyt nuo molemmat elementit puuttuvat. Syntyy vain kaakeleiden kaiuttamaa kakofoniaa. Salminen on joviaali ja hermoton tyyppi, mutta rajansa se on hänelläkin. Mulkaisut bändin suuntaan eivät auta. Orkesterilla ei todellakaan ole mitään hajua miten soittaa edes alkeellista taustaa simppeliin "Keltaiseen jääsärkijään", jonka minäkin sentään osaan. Kappale loppuu siihen, kun Simo viskaa suureleisesti paperit käsistään ilmaan ja sukeltaa - altaan reunaan muka kompastuen - vaatteet päällä kierteellä veteen. Bändi pakkaa vaivihkaa intsrumenttinsa ja katoaa nopeasti takavasemmalle. Yleisö antaa valtaisat aplodit tummassa puvussa altaassa selkäuintia polskivalle Salmiselle. Pelleshow on päättynyt.
1967 valmistuu keilahalli. Taas on yksi mielenkiintoinen areena tutkittavaksi. Urheilutaloksi kutsutussa rakennuksessa on myös Tapiolan apteekin uudet tilat. Kierrellessämme ympäri puutarhakaupunkia fillareilla pysähdymme usein ikkunoiden taakse ihmettelemään vilskettä 14 radalla. Keilailua useimmat meistä ovat nähneet vain amerikkalaisissa elokuvissa. Homma näyttää jännältä. Sisälle emme kuitenkaan uskaltaudu. Paitsi tietysti Hassan, joka on ehtinyt lajia jo kokeilemaankin. Turnauspäivänä hän saa meidät puhuttua sisään täyteen katsomoon ja käy vielä ravintolasta ostamassa kokikset. Keilahallin hajukimara koostuu hiestä, vahasta ja kumista. Hassanin suu käy koko ajan, kun hän selittää, mitä radoilla tapahtuu: kaato, tasku, paikko, jättö, ränni… Kummalliset uudet sanat pulppuavat ystäväni suusta. Emmekä tietenkään ole vain katsomassa, olemme Hassanin ehdotuksesta lyöneet vetoa turnauksen voittajasta. Koska en mitään keilailu-urheilusta tiedä, minua voisi viedä kuin pässiä narussa. Vedonlyönnin lopputulos jää onneksi auki, kun meidät hätistetään ulos häiritsemästä. Hassan ei tästä hätkähdä. Hän on selvittänyt, että talossa on myös kuntosali ja ehdottaa tutustumista tuohon kummajaiseen. Käyn ovelta vilkaisemassa tuota väkevästi hientuoksuista tilaa. Yksi ulosajo minulle tältä päivältä riittää enkä astu peremmälle. Ystäväni saa vierailusta kipinän voimailuun ja hänestä tulee salien vakiokävijä. Minun kokemukseni kuntosaleista jäävät vinkuvan Tunturi Ergometrin turruttavaan polkemiseen yhteiskoulun uuden lisärakennuksen yhteyteen rakennettussa primitiivisessä kuntosalissa. Hohtokeilailemaan joudun Helsingin yliopiston henkilökunnan tyky-päivänä joskus 2000-luvun alkupuolella.
Onhan Tapiolassa erinomaiset liikuntamahdollisuudet myös ulkosalla. Otsolahtea polkupyörällä kiertäessä tulee ensin vastaan numerolappu rinnassaan juoksevia hikisiä ja punakoita miehiä ja kohta myös naisia. Lienee puolimaraton menossa. Pyöräilykisojakin täällä järjestetään tai ainakin kilpailureitti kulkee Tapiolan reunamilla. Talvella Silkkiniitty ympäristöineen tarjoaa vaihtelevaa maastoa hiihtourheilulle. Hyppyrimäkeä ei sentään ole puutarhakaupunkiin pystytetty. Pikkupojat ovat tottakai Vallareille mäkiä kasanneet ja niissä suksiaan katkoneet.
Olen kävelemässä levykassi kainalossani kohti Poutapolkua. Kassissa on eilinen hankinta Wager-Musiikista, Blood, Sweat & Tears -yhtyeen uusi albumi. Kuulaassa kevättalven iltapäivässä tuoksuu kevät. Lunta on vielä runsaasti viimeviikkoisen pyryn jäljiltä, vaikka etelärinteessä vihertää jo sula maa. Menninkäisentien talorivin päättyessä autotien yli on tehty lumetettu väylä. Kun astelen lähemmäksi nousee käsivarsinauhaisen miehen iso käsi eteeni.
- Seis! Tästä ei mennä. Pitää kiertää Kimmeltien kautta. Täällä on hiihtokilpailut menossa.
Jään hetkeksi seuraamaan tapahtumaa. Todellakin! Kaksi korkeaa lumikannasta ylittää mustalle asfaltille asti auratun Menninkäisentien Vallareiden kohdalla. Vallihaudoilla ei ole asutusta. Mäntyviitaa ja Kimmeltietä kulkemalla suljetun pätkän pääsee kiertämään. Kyseessä eivät olekaan mitkä tahansa kyläkilpailut. Vaimeasti korviini kantautuva kuulutus luettelee tuttuja nimiä: Hilkka Riihivuori, Helena Takalo, Marja-Liisa Kirvesniemi… Ai niin, olihan tästä iso juttu Länsiväylässä. Oudon järjestelyn syynä lienee tarve saada kilpalatuun vaativuutta. Tasaisen Silkkiniityn lisäksi nimekkäät hiihtäjät pääsevät seikkailemaan vallituksille. Puitakin näkyy kaadetun latu-uraa leventämään. Saas nähdä, kestääkö kilpasuksi Vallarien rynkyttävää maastoa. Aikani naisten ohinousua katseltuani lähden dallaamaan ylös kävelytietä kohti vanhaa keskustaa. Yhtäkkiä tajuan, että joku puuskuttaa vierelläni. Hilkka Riihivuorihan se siinä painaa ylös reitin jyrkintä kumparetta. Huudan: "Hyvä, Hilkka!". Olen tehnyt oman osuuteni kannustukseen. Pieni kierros ympäri Vallareiden ja pääsen Cassulle tsekkaamaan, miltä BS&T:n "No Sweat" kuulostaa.
Kuva alla v. 1979, (c) Jorma Kajaste