Linkki tekstiin Facebook-ryhmässä "Tapiolan nuoriso 70-luvulta".
Kesäduuniblues
Joo, mä meinaan nostaa haloon,
Kun on pakko mennä duuniin,
Joka päivä koko kesän ajan
Tonne Suomen uuniin.
(Summertime Blues/Kesäduuniblues. Säv. ja san. Eddie Cochran-Jerry Capehart, suom. san. Jussi Raittinen)
Selvitin ensimmäisen lukiovuoden juuri ja juuri tyydyttävällä yleisarvosanalla. Äitini oli luvannut kysellä työpaikastaan Suomen Maalista ja Matosta minulle kesätöitä, jos pystyn pitämään keskiarvoni seiskan yläpuolella. Kevättodistuksessa se oli 7,1. Olin siis pitänyt koululupaukseni ja myös äitini työpaikkalupaus toteutui. Rahan tarve oli myös kova. Levykokoelmani oli kasvanut muutamaan kymmeneen LP-levyyn. Singlejäkin oli vaaksan korkuinen pino. Muovisella matkasoittimella kuuntelu ei enää kelvannut, kun kerran oli Hifi-nektarin makuun kavereiden luona päässyt. Laskeskelin, että koko kesän ansiolla ylettyisin juuri ja juuri kelpo laitteiston hintatasolle. Sen eteen oli painettava koko kolme kuukautta töitä.
Suomen Maalin keskusmyymälä, varasto ja konttoritilat sijaitsivat upeassa kulmarakennuksessa Eteläesplanadilla. Ensimmäisenä työpäivänä menin äitini kanssa samaa matkaa, vaikka olin käynyt tiloissa monta kertaa äitiäni moikkaamassa. Tämä oli toisenlainen käynti. Pituus oli noin kahdeksan tuntia päivässä kolmen kuukauden ajan.
Pari muutakin kesäpoikaa astui samana päivänä palvelukseen. Varastopäällikkö tuli katsastamaan tulokkaat. Varastossa oli kaksi vakituista työntekijää ja tilat olivat ahtaat. Tässä kohtaa onnertar hymyili minulle. Kolme uutta varastomiestä oli liikaa, joten minusta tuli repsikka eli autonapumies. En onneani sillä hetkellä käsittänyt. Viileän alkukesän kuumentuessa Suomen uuniksi, tajusin heti minkälainen tuuri oli kohdalleni osunut. Varasto ei ollut vain ahdas vaan myös tukahduttavan kuuma suuren kivitalon imiessä kesän poltteen muureihinsa. Ei autoissa ilmanvaihtoa ollut, mutta avoimesta ikkunasta virtasi lämmintä kesäilmaa hyttiin niin että pitkä tukkani hulmusi ympäri kasvojani. Vapauden tunne oli päihdyttävä.
Työpäivämme alkaa kahvia juoden ja kuormakirjoja läpi käyden. Reittisuunnitelman teemme pikaisesti kohteiden osoitteita selaten. Tärkeää on sijoittaa taukopaikka johonkin sopivaan paikkaan, esimerkiksi hyvän ravintolan tai vaikkapa uimarannan läheisyyteen. Kuormalavoja ei käytetä, koska porttikongista mahtuu ahtautumaan vain yksi Volkswagenin pakettiauto kerrallaan lastattavaksi. Tavaratila täyttyy nopeasti maalipurkeista ja muista maalaustarvikkeista kuormakirjojen määräämässä järjestyksessä. Toiveenamme on jokaikinen aamu ettei kyytiin tarvitse ahtaa viidenkymmenen litran kittityynnyriä. Siinä on kahdellekin miehelle nostamista. Ohut sanka puree ilkeästi kämmeneen kahden työrukkasen läpi. Kuski ojentaa kuormakirjat minulle ja käynnistää auton. Volkkarin paras ominaisuus on ilman muuta auton perään sijoitettu moottori: vain nopeudenrajoittimen iskiessä päälle kuuluu terävä ulvahdus. Uloskäynti on niin ahdas, että sivupeilit pitää muistaa kääntää sisäänpäin. Silloinkin molemmille puolille jää vain muutama sentti tilaa. Kuskin puoleisessa peilissä on halkeama. Varovasti yli jalkakäytävän Fabianinkadulle, vilkku vasemmalle, Espan ja Fabbarin risteykseen, vilkku oikealle ja olemme tien päällä matkalla kohti päivittäistä seikkailua.
Autokuskit olivat rentoa porukkaa. Kaikkien kanssa tulin hyvin toimeen. Kukaan ei nipottanut turhia. Sanaton sopimus oli, että reittisuunnitelma ainakin perjantaina tehdään Tapiola viimeisenä etappina. Usein olin jo alkuiltapäivästä kotona. Turhaahan minun olisi ollut Helsingin kautta koukata... Kuljettajilla oli toimitettavana omiakin asioita, jotka hoituivat näppärästi siinä sivussa. Eräs heistä käytti kymmeniä tunteja työaikaa autokauppoja kierrellen. Toisella oli omakotitalon remontti menossa; niinpä kuljetimme kaikenlaisia rakennustarvikkeita hänen omalle työmaalleen Vantaalla. Mukavaa vaihteluahan tämä oli. Minä kävin läpi Helsingin levydivareita. Aina kun jokin käytettyjen levyjen kauppa osui kohdalle, oli kuskin tupakkatauon aika.
Tavaraa vietiin Helsingin ja sen lähiseudun maalaustarvikemyymälöihin. Autoja oli kolme. Kaksi niistä teki pari keikkaa päivässä pyörien lähinnä pääkaupungin keskustassa. Kolmas teki niin sanottua pitkää rundia linjalla Kirkkonummi-Sipoo ulottuen satunnaisesti Hyvinkäälle ja Mäntsälään. Navigaattorina oli kuskin kokemus, vanha GT-kartta ja puhelinkioskin luettelosta repäisty karttaosa. Pitkät reissut olivat oikeasti jännittäviä. Kohde saattoi olla jollain ruotsinkielisen seudun takamailla. Myymälän etsimisessä tuhraantui joskus toista tuntia. Ruotsin kielen taitoni tuli monesti hyvään tarpeeseen, kun kyselimme Sipoon perukoilla olevan myymälän sijaintia paikallisilta alkuasukkailta. Tärkeää oli myös ottaa nokkaunet ruokailun jälkeen jollain levähdyspaikalla. Näiltä keikoilta ehdin kotiin vasta illansuussa, mikä antoi moraalisen oikeutuksen puolikkaille päiville.
Elämäni parhain työkesä päättyi. Se oli edennyt nopeutettuna filminä kohti loppua. Olisin mielelläni jatkanut, vaikka tajusinkin, ettei tuossa ollut tulevaisuus eikä talven viimoissa maalien kuskaaminen ollut mitään hupia. Paluu Opintie ykköseen oli edessä. Toinen lukiovuosi. Olisiko se ensimmäisen toistoa vai menisikö se vielä huonommin.
Jotain oli tapahtunut. Ehkä jokin biokemiallinen reaktio sisälläni sai minut uudelle uralle koulutyössä. Aloin pitää koulunkäynnistä. Ikään kuin tajunnan ovet olisivat avautuneet suurempaan ymmärrykseen ja oppimisen iloon. Muutokset olivat aluksi pieniä ja kovin hitaita. Vauhti parani kuitenkin koko ajan. Äidinkielen numero kipusi arvosanaan hyvä, ruotsin ja saksan kielen testeistä tuli jopa kiitettäviä, psykologian kokeista samoin. Suunta olikin ylöspäin itseään ruokkiva kierre. Ennen kaikkea tajusin mitä luin. Kyse ei ollut ulkoa oppimisesta vaan kumulatiivisesta prosessista, jossa yhden opitun kerroksen päälle pystyi rakentamaan yhä korkeamman tiedon puun.
Repsikan töitä riitti vielä pari kesää. Kolmantena kesänä Suomen Maali luopui Eteläesplanadin kauniista talosta ja muutti harmaaseen betonilaatikkoon Vantaan Varistoon. Samoin firman väreihin maalatuista Volkswageneista luovuttiin ja tilalle tulivat vuokratut, siniharmaat Bedford-kuorma-autot. Jos bensiinikäyttöinen, notkea Volkkari oli autokuskin ja repsikan unelma, niin dieseliä käryttävä, kömpelö Bedford umpikuormuri oli heidän pahin painajaisensa. Kangaspäällysteisten istuinten sijaan Bedfordissa olivat penkit keinonahkaa eli muovia. Kesäkuumalla housujen takapuoli ja paidanselkä liimautuivat hiestyneinä kiinni penkkiin. Huonosti eristetty moottori jyrisi kuskin ja apumiehen välissä tehden normaalilla puheäänellä käytävän keskustelun mahdottomaksi. Varsinkin kaupunkiajossa pienillä vaihteilla kuulluksi tuleminen vaati kovaan ääneen huutamista. Dieselin käry tunkeutui ohjaamoon tyhjäkäynnillä vaikka ikkunat olivat kiinni. Trukki nosti kuljetettavat tarvikkeet kuormalavalla autoon, mutta kohteessa purkaminen tehtiin käsivoimin. Bedfordin ruuma nieli tavaraa loputtomasti. Helppo kesätyö oli muuttunut hiki päässä raatamiseksi. Irvokkainta oli kojelautaan kuin vitsinä asennettu radio.
Huono karma oli muutenkin laskeutunut Suomen Maalin päälle. Nyt eivät pelkästään esimiehet hyväksi käyttäneet uppoavaa yhtiötä; monet konttorin ja varaston työntekijät "lainasivat" maaleja ja muita tarvikkeita omaan käyttöön. Itsekin sorruin kuskin usuttamana varastamaan isot tuubit Plastic Paddingia motskariremonttia tekevälle kaverilleni. Korroosio eteni yhä syvemmälle. Nykyaikaisia, joka nurkassa vilkkuvia valvontalaitteita ei ollut olemassa eikä varastokirjanpidon sorkkimista kukaan tutkinut. Röyhkeyden huippu oli erään kuskin sunnuntaikeikka varastolle firman omalla autolla. Hän tosin jäi kiinni, mutta maailmanlopun meno jatkui.
Potkut saaneen kuljettajan tilalle ei oteta enää vakituista työntekijää. Toinenkin vakituinen ajuri, se kaikkein mukavin tyyppi, hyppää pois uppoavasta osakeyhtiöstä juuri ajoissa. Uudella kuskilla on vielä pitempi tukka kuin minulla, verkkainen puhetyyli ja outo makeankirpeä ominaishaju. Hän on stadin kundi ja diggailee samaa musaa kuin minä. Nastaahan se on, kun kyytiin otetaan mankka ja pino kasetteja täynnä hyviä biisejä. Hyvin tullaan toimeen, ei siinä mitään. Alkuun tsombataan ihan normaaleja myymälärundeja. Vähitellen kuvio muuttuu tosi hämyksi. Puolivälissä keikkaa stoppaamme Larun pikkukadulle.
- Venaa hetki. Mä käyn hoitaa yhen diilin. Ei mee kauaa.
Puoli tuntia myöhemmin kundi kiipeää takaisin koppiin. Makeankirpeä haju on snadisti voimistunut. Tavarat roudataan perille ja pääsin suoraan kyydistä himaan. Pari päivää skulaa ilman sen kummempia välisoittoja. Loppuviikosta hollataan saman talon edessä Larussa. Taas hurahtaa tunnin puolikas ennen kuin päästään tsöraamaan. Parin stopin jälkeen kuski penkoo taskustaan Rizla-koneen, kieräyttää paprun sisään, sirottelee sille röökin muruja ja jotain muuta pienestä muovipussista. Autuas ilme naamallaan hän stiggaa eldiksen Ronsonilla pötkylään ja imee pitkän hatsin syvälle keuhkoihin. Silloin minulla leikkaa: jätkähän blaadaa pilveä! Ja diilaa kans. Mankka huutaa täysillä Robin Trowerin Day of the Eagle -tykitystä. Kuski rummuttaa sekona rattia.
- Palaako?
Ei pala. Eikä marihuanaa poltteleva hippi ilmesty enää viikonlopun jälkeen työpaikalle. Tämä on lopun alku.
Olemme palaamassa pitkältä rundilta. Ajamme moottoritietä kohti Helsinkiä. Bedfordin moottori jyrisee kuin horisontissa kaupungin ylle nouseva ukkosrintama. Irrottelen vähän väliä penkistä t-paitaa, joka liimautuu selkääni. Kuljettajana on ennestään tuntematon tuntipalkkainen nuori mies. Aivan moottoritien päässä ohitsemme ajaa vanha mies pikku-Fiatillaan. Ajurin päässä naksahtaa. Hän lähtee epätoivoiseen ohitusyritykseen. Pääseekin Fiatin rinnalle. Vanha mies pelästyy, menettää autonsa hallinnan ja kurvaa katolleen tienojaan.
- Ei saatana. Näitsä. Mitä sille kävi?
- Se ajoi tieltä. Ojaan katolleen.
Kuski ajaa sivutielle, pysäyttää Bedfordin puhelinkioskin viereen ja soittaa ambulanssin ja poliisin paikalle. Ajamme takaisin onnettomuuspaikalle. Kuljettaja hyppää autosta ja kävelee kohti vilkkuvia sinisiä ja punaisia valoja. Vanha mies on kuollut. Istun tyhjäkäynnillä jyskyttävässä Bedfordissa pää käsien välissä ja katson groteskia mykkäkuvaelmaa. Tämä on loppu.
74 kesätyöt eivät päättyneetkään kesän loppuessa. Kirjoitukset olivat menneet yläkanttiin, mutta energiaa ei enää ollut yliopiston pääsykokeisiin lukemiseen. Kävin kuvaamataidon kympin harhauttamana kokeilemassa onneani taideteollisen korkeakoulun kolmipäiväisissä sisäänpääsykokeissa. Olin ensimmäisenä aamuna unohtanut kauhukseni kynät ja siveltimet kotiin. Onneksi Kasarmintorilla oli Suomen Maalin taidemyymälä. Sieltä hain maksutta loistovälineet kokeisiin. Ne eivät auttaneet. Tein tehtävät huolella ja olin innostunut, mutta jo koesalissa näin, etteivät taitoni tulisi riittämään sisäänpääsyyn.
Päätin myös hakea loppukesäksi töitä muualta. Oli tarpeeksi tuskallista seurata vierestä äitini epätoivoa luotettavan ja hyvän työnantajan luhistuessa mitättömyyteen. Mietin mitä kaikkea mitään osaamaton nuori mies voisi tehdä. Paikallislehteä selaillessa huomasin, että postinkantajaa haettiin Otaniemen sivupostiin. Soitin ilmoituksen numeroon saman tien. Kysyttiin koska voin aloittaa. Sanoin, että vaikka huomenna. Niin minusta tuli postinkantaja.
Herätys on kuudelta. Seitsemältä seison Otaniemen sivupostin ovella koputtelemassa. Lajitteluhuoneessa pauhaa radio. The Beach Boys laulaa God Only Knows. Hyörinä on kuin joulupukin pajassa joulun alusviikolla. Minut toivotetaan ystävällisesti mukaan joukkoon. Dipolin vakinaiset postimiehet ovat minua muutaman vuoden vanhempia, mukavia ja välittömiä kundeja. Duunia tehdään, musiikki soi ja vitsit lentelevät.
- Terve! Mä olen Pete. Tää on Tommi ja toi partasuu on Make. Tos on sun piirin lokerikko. Tää homma alkaa noitten laatikoitten purkamisella. Siin on nippu. Mä neuvon miten tää skulaa. Make kattoo ett sun fillarin renkais on ilmaa. Se tulee sun ekalle rundille jelppii.
Otaniemen yksikkö oli käytännössä Teknillisen korkeakoulun oma pikku posti. Teekkarit eivät kiiltäväkantisia, painavia aikakauslehtiä tilailleet. Jakeluun meni pääasiassa kirjeitä, kortteja ja laskuja. Vain perjantaisin oli enemmän kannettavaa, koska silloin tuli joka postiluukkuun alan opiskelijoiden oma viikkolehti. Päivä alkoi postin lajittelulla. Aamuyöstä oli Otaniemen alueen posti toimitettu pikku huoneeseen. Suurin osa lajittelutyöstä on helppoa ja rutiininomaista. Haastavia ovat huonolla käsialalla kirjoitetut tai vaillinaiset osoitteet. Pahimmassa tapauksessa kirjeen päälle olivat kirjailtuna molemmat ongelmat. Pääsin taas pätemään. Ulkomailta tulleet kirjeet ja kortit pyörähtivät pian kaikki minun kauttani. Annoin mielelläni arvioni mahdollisesta vastaanottajasta. Usein osuin oikeaan. Postinumerojärjestelmä oli vasta vakiintunut maanlaajuisesti. Paljon postia kulki edelleen ilman numeroa. Selvittelytyö vei yhteenlaskettuna melkein yhden työntekijän koko työajan.
Kun olin lajitellut saapuneen postin lokeroihin, nostin sen nippuina kahteen nahkaiseen pyörälaukkuun. Perjantaisin tarvitsisin kolmannen Insinöörilehteä varten. Sitten pyörän selkään ja luukkuja kolisuttamaan. Täydessä lastissa postipyörä oli raskas ajettava. Kolmannes kierroksesta piti mennä taluttaen. Alku oli lisäksi ylämäkeä. Tutun Täffä-rakennuksen kohdalla oli kulminaatiopiste. Sen jälkeen työ tuntui tehdyltä, vaikka matkasta oli suurin osa tekemättä. Joskus harvoin oli jotain erikoista jaettavaa. Kerran pari oli kyydissäni LP-levyjä. Musiikin harrastajana osasin käsitellä niitä varovasti. Levyt tulivat Englannista ja jaettiin aina samaan osoitteeseen. En tunkenut pahvipakkausta laukkuun vaan laitoin sen erikseen kangaskassiin, joka heilui olalleni. Se oli hieman hankalaa, mutta halusin tehdä työn, varsinkin tämän osan, hyvin. Jaoin porraskäytävän muun postin. Viimeiseksi soitin levypaketin vastaanottajan ovikelloa. Kesti pitkän tovin ennen kuin oven avasi joko lukuhommista tai päiväunilta häiritty opiskelijtyttö, joka kuitenkin ilahtui suuresti saadessaan levynsä. Kun hän näki, että olin ollut erityisen varovainen tämän, hänelle niin tärkeän lähetyksen kanssa, hän mojautti pusun poskelleni kiitokseksi.
- Kiitos! Ensimmäisen kerran älppärit Lontoosta tulevat ehjänä perille. Kannetkin ovat suorat. Olet enkeli!
Iltapäivästä piiri oli jaettu ja pääsin lähtemään. Työpäivän pituus oli keskimäärin viisi tuntia. Jo ensimmäisellä viikolla homma oli hallussa ja kaikki sujui sen jälkeen tosi hienosti. Liian hienosti...
Viidennen viikon perjantaina outo tyyppi ilmestyy lajitteluhuoneeseen. Mursuviiksinen kaljupää mutisee jotain hänen sairauslomansa päättymisestä. Hän tulisi takaisin Dipolin postiin seuraavana maanantaina. Ovi käy ja kaljupää poistuu jättäen jälkeensä vahvan vanhan viinan lemun. En ymmärrä, mitä on tapahtumassa. Pete on oikeasti hämillään kertoessaan minulle, mistä on kyse. Mursuviiksinen Jorma on vakituinen ja on ollut pitkään kipeänä. Nyt hän ei ole näköjään saanut pidennystä sairasteluunsa. Kaikki ovat pahoillaan. Olen viihtynyt erinomaisesti ja sopeutunut hyvin porukkaan. On ilmeistä, ettei Jorman paluu ole kenenkään mieleen.
- Älä Roba välitä. Mä soitan tänään big bossille Tapiolan pääpostiin. Mä suosittelen sua sinne. Niil on aina miehistä pulaa. Sä osaat tän homman.
Tapiolan pääpostin jakeluhuone on tenniskentän kokoinen kymmeneni lokerikkoineen. Kukaan ei kiinnitä minuun mitään huomiota. Tilan perällä istuu lasikopissa isokokoinen henkilö, jonka arvaan olevan postinkantajien esimies. Koputan lasikopin oveen. Tupakkaa polttava, lyhythihaisessa paidassa hikoileva mies sujauttaa silmäilemänsä miestenlehden työpöydän laatikkoon ja avaa selvästi harmistuneena kopin oven. Selitän asiani. Mitään sanomatta hän lähtee kävelemään kohti tyhjää lokerikkoa, jonka vieressä on kuusi laatikollista selvittämätöntä postia. Äijä hönkii vieressäni tupakan, sipulimakkaran ja pilsnerin hajuisella vinkuvalla hengityksellä. Ääni on kimeä.
- Nooh. Tässä on sinun lokerikkosi. Tässä on parin päivän posti. Sinähän olit Otaniemessä töissä. Nooh. Tiedät miten tätä tehdään.
- Tuleeko joku mun mukaan ensimmäiselle kierrokselle?
- Nooh. Etkö sinä asu Tapiolassa? Kyllä sinä paikat tunnet. Nooh. Meillä kun on niin kiire täällä ettei kukaan nyt ehdi opastamaan. Nooh!
Menee pitkälle iltapäivään ennen kuin olen saanut noin puolet laatikoista tyhjiksi. Lokerikko on tupaten täynnä. Niitä kiiltäväkantisia, painavia viikko- ja aikakauslehtiä on niin paljon, etten saa kaikkia mahtumaan laukkuihin. Polkupyörä sentään on kunnossa. Lastista tulee raskas. Pyörää jaksan vain taluttaa. Minulla on hyvin hatara mielikuva Otsonkallion alueesta. Tiedän vain, että talot ovat monikerroksisia ja että niitä on monta - nimensä mukaisesti - kallion päällä.
- Jaahas! Miksi postia ei ole jaettu moneen päivään?
- Kuulkaapas nuori mies. Missä te olette vetelehtinyt? Minä soitan esimiehellesi heti huomenna.
- Mitä helvetin peliä tämä on? Eihän tässä ole viime viikon lehtiä. Nekin on tulematta.
Aurinko on jo laskenut. Nälkäisenä ja vapisevin jaloin raahaudun takaisin Tapiontorille. Postin takaovet ovat kiinni. Jätän pyörän telineeseen. Kävelen kotiin itkua pidätellen. En jaksa peseytyä. Syön pari voileipää ja kaadun sänkyyn. Nukahdan saman tien. Herään puhelimen kilinään. Katson kelloa. Se on yli yhdeksän. Olen näköjään irtisanonut itseni.
Koska en mielestäni ollut syypää tapahtuneeseen, kuljin bussilla Helsinkiin. Kävelin pääpostin työhönottoon. Soitin ovisummeria. Sainon tervehdyksen ja kerroin kuka olin. Sain ensin silmilleni syytösryöpyn muutamalla kirosanalla höystettynä. Kun vihdoin sain puheenvuoron, esitin asian yksityiskohdat niin kuin ne olivat. Kahden esimiehen ilmeet muuttuivat vihaisesta hämmästyneeseen ja siitä edelleen vihaisen. Jälkimmäinen närkästys ei kuitenkaan kohdistunut minuun. Molemmat pyysivät anteeksi ja vakuuttivat, että olin tehnyt oikein tulemalla tänne. Ja jos halusin jatkaa jossain muualla, se järjestyisi kunnollisella työhönohjauksella ja opastuksella. Lupasin harkita tarjousta. Mukaan sain vielä hyvän työtodistuksen ja pussillisen Fazerin parhaita. Kaikkein parasta oli oikeudenmukainen päätös postinkantajauralleni.
Tekstin tekijänoikeudet (c) 2020 Robert Ramberg.
