Silkkiniitty - Tapiolan keuhkot

Linkki tekstiin Facebook-ryhmässä "Tapiolan nuoriso 70-luvulta"

Kotiseutumuistoja, osa 5: tarinaa Silkkiniitystä.

Tapiolan keuhkot

Hassan opetti minulle kalataikinan teon. Siihen oli hyvin yksinkertainen resepti: kun vettä ja vehnäjauhoa sotketaan sopivassa suhteessa, saadaan aikaiseksi sitkeä mälli, joka pysyy - ainakin hetken - koukussa. Eräänä elokuun lämpimänä iltana otin ongen, sangon ja mällin. Hyppäsin pyörän satulaan ja poljin Otsolahden rantaan.

Veteen kirkkaana heijastuva laskeva aurinko lämmittää vielä mukavasti. Jätän pyörän nojaamaan läheiseen koivuun. Hetken mietin yrittäisinkö päästä jonkun palaavan veneilijän avustuksella lukitulle laiturille. On kuitenkin niin myöhä ettei veneitä ole liikkeellä. Jään ongelle matalaan ruoppaamattomaan rantaan.

Pyöräytän taikinapalan koukkuun, arvioin veden syvyyden ja heitän siiman sameaan veteen. Liian matalaa! Koho kelluu kyljellään. Yritän vetää siiman ylös. Koukku on tarttunut pohjaan! Mutta ei! Valtava kala nousee rannalle vaivoin vavan taipuessa melkein kaksin kerroin. Iso lahna. Noin isoa en ollut koskaan saanut. Ainakin kilon vonkale. Uusi syötti koukkuun. Nyt koho sulkeltaa saman tien pinnan alle. Nostan varovasti vavan ilmaan. Toinen iso lahna! Äkkiä lisää mälliä!

Aurinko on jo laskenut siltatyömaan taakse. Minua alkaa pelkässä paidassa paleltaa. Mutta onhan saalista jo kertynyt. Tusinan verran kuparikylkisiä lahnoja molskii ämpärissä. Enempää ei olisi mahtunutkaan. Iloisin mielin kietaisen siiman vavan ympärille, heitän loput taikinat mereen ja kuljetan varovasti kaloja loiskuvan, täyden ämpärin pyörän tarakalla kotiin.

- Voi kulta pieni. Eivät nämä ole lahnoja, nämä ovat ruutanoita. Täynnä savea ja mutaa. Ei näitä voi syödä. Vie ne heti takaisin sinne, mistä ne pyydystit.

Murhemielellä lähden raahaamaan saalista pyörälle. Pihalla on vielä muutama kaveri puukkomaata pelaamassa. Kaikki kerääntyvät ympärilleni kalansaalista ihmettelemään.

- Hei! Tulkaa tsiigaa, mitä Roballa on! Valtavasti lahnoja ämpärissä.
- Ei ne oo lahnoja. Ne on ruutanoita. Ja mun pitää viedä ne takaisin Otsolahteen.
- Ei niitä kantsi sinne asti viedä. Viedään ne Ankkalampeen.

Ankkalampi on alunperin nimensä mukaisesti keskellä Silkkiniittyä oleva koristeallas. Ei siellä tosin ankkoja ole, sorsia ja muita vesilintuja kylläkin. Ennen muuta se toimii lasten kahluu- ja uima-altaana, perheiden viettäessä vapaa-aikaa laajoilla nurmikentillä keskellä Tapiolaa.

Elokuisen illan pimeydessä kippaamme ruutanajengin lampeen. Yhtä lukuunottamatta kaikki lähtevät iloisesti uimaan kuun loisteen valaisemaan keinolampeen. Sankarivainaan viskaamme läheiseen pusikkoon.

Pari päivää myöhemmin olemme menossa Ankkikselle uimaan. Lammen vieressä on kaksi kunnallisteknisen huollon autoa. Lammessa ei ole vettä. Liitymme lapsijoukkoon, joka ihmettelee miesten puuhia.

- Jotkut raggarit ovat kuljettaneet kaloja lampeen. Täällä oli tusinan verran kuolleita lahnoja. Lampi piti tyhjentää ja se on käyttökiellossa ainakin pari viikkoa, kunnes näytteet on tutkittu. Salmonellaa epäillään.

Seuraavassa Tapiola Tänään -lehdessä on kokosivun juttu ilkivallasta. Äitini lukee uutista ja ihmettelee ääneen tapahtunutta.

- Kunnon selkäsaunan ansaitsevat tuollaiset huligaanit, jotka heittävät lahnoja lasten uima-altaaseen!

Ruutanoita, minä ajattelen. Mutta pysyn viisaasti vaiti.

Silkkiniitty ei suinkaan ole luonnonvarainen niitty vaan Tapiolan asukkaiden käyttöön Asuntosäätiön 1964 rakennuttama seitsemän hehtaarin suuruinen ulkoilu- ja virkistysalue. On ihme, että Tapiolan puutarhakaupungin lähes totaalisesti tuhonnut, massiivinen ja vuosikymmeniä jatkunut rakennusrieha ei nielaissut tätä vehreää nurmikkokeidasta. Vallihautojen lisäksi Silkkiniitty on se toinen ehjänä säilynyt 60-luvun garden city -unelman jäänne. Lähes kaikki muu, joka teki Tapiolasta poikkeuksellisen viihtyisän pikku lähiön, on hävinnyt tai hävitetty.

Ennen Silkkiniittyä oli vain Hagalundin kartanon savikkoista ja mutaista joutomaata. Olihan silläkin käyttöä, tosin pienimuotoista. Rakensimme alueen reunoille majoja ja maakuoppia. Valtava, hyvin hoidettu nurmialue oli sitten jotain aivan muuta. Kun seisoi tämän alueen itäreunalla aivan Poutapolun päässä, näytti vihreä nurmimatto jatkuvan iäisyyteen. Aluetta kyllä halkoivat polut ja tiet, mutta perspektiivin tekemän visuaalisen tempun vuoksi niitä ei nähnyt.

Menninkäisentien puoleisella reunalla oli vuokrattavia kasvimaita, ikään kuin jäänteenä sotavuosilta, jolloin kotiviljely oli välttämätöntä juuresten ja vihannesten saatavuuden varmistamiseksi. Viljelypalstat yhdistettyinä alueella liikuskeleviin nuorisoporukoihin tuotti juuri sen oletetun tuloksen. Porkkanoita sun muita katosi viljelyksiltä. Ja aina nousi asiasta sama meteli Tapiola Tänään -lehden palstoja myöten. Kaalinpäiden näpistelyn lisäksi typerää ilkivaltaakin ilmeni. Joku tai jotkut olivat käyneet tallomassa ja repimässä pari kasvimaata täysin pilalle. Paikalla kävi poliisipartiokin. Sen jälkeen tilanne rauhoittui - vähäksi aikaa.

Silkkiniitylle valmistui myös kahluuallas, jota Ankkalammeksi kutsuttiin. Kesäkuumalla monet perheet tulivat niitylle oleilemaan kuin uimarannalle ikään. Pienet ja vähän isommatkin lapset pulikoivat altaassa. Alkuun Ankkiksessa oli suihkulähdekin; ei tietenkään sellainen jylhä vesipatsas kuin Keskusaltaassa, mutta hieman se toi uutta puhdasta vettä altaaseen, jonka vesi tahtoi samentua runsaan käytön seurauksena. Ankkalampi oli matala eikä sen pyöreistä luonnonkivistä ladottu pohja imenyt vettä kovin tehokkaasti. Seurauksena oli altaan joutuminen vähän väliä käyttökieltoon.

Minun koulutieni Aarnivalkean kansakouluun kulki Silkkiniityn halki. Parina ensimmäisenä vuonna tosin kuljin kuraista polkua pitkin. Kolmannelle luokalle ehdittyäni oli niitty valmis ja kurainen polku muuttunut hyvin pohjustetuksi hiekkatieksi. Koulun hiihtokilpailut järjestettiin Silkkiniityllä, joka oli talvella suunnaton valkea ja tuulinen kenttä. Latu oli hiihdetty alueen reunoja pitkin puuston katveeseen. Pienellä hiihtäjällä oli edessään kova urakka, kun lähtökäsky annettiin. Puiden välissä kiemurteleva latu takasi sen, että aina joku raahautui itkua tuhertaen kohti koulua retuuttaen katkennutta sukseaan perässään. Jokin ilkeä taika leijui näiden koko koulun hiihtotapahtumien yllä. Olin äitini kanssa tehnyt pitkiä hiihtoretki ja siksi varmasti hyvässä hiihtokunnossa. Jotain meni kuitenkin joka kerran pieleen. Koulun jalkapalloaktiviteetit järjestettiin aina hiekkaisella ja pölyisellä Aarnivalkean omalla kentällä, vaikka aivan vieressä oli ollut pehmeä, vihreä nurmialusta. Ainoa syy, joka mieleeni tulee on, että koulun pihalla sojottivat ne välttämättömät maalikehikot. Urheiluun liittyvä äärimmäinen vakavuus ja tarpeeton kilpailuhenkisyys valkeni minulle vähitellen. Suomea ei ollut juostu maailmankartalle hauskaa pitämällä vaan tuskien tiellä veren ja oksennuksen maku suussa.

Oppikoulussa oli sama eetos sillä erotuksella, että kun rinnakkaisluokkia oli E-kirjaimeen saakka, ei kaikkia voinut laittaa tomua nielemään yhteiskoulun hiekkaiselle pallokentälle. Silkkiksellä oli kuitenkin pieni rakenteellinen ongelma. Niitty ei oikein mistään kohdasta ollut aivan tasainen kovin pitkältä matkalta. Fudiksessa toinen osapuoli joutui hyökkäämään ylämäkeen eikä vain kuvainnollisesti. Puoltenvaihdon jälkeen piti sitten nopeasti omaksua alamäkipelaamisen kikat. Ilman muuta nurmikenttä oli mukavampi alusta; vihreät tahrat verkkareissa lähtivät seuraavassa pesussa. Verille naarmuuntuneen polven parantuminen kesti viikon eikä kenenkään kotona iloittu reikiintyneistä pelihousuista. Pesäpallo-otteluiden kanssa oli sama tilanne. Aika harva intoutui syöksymään pesälle hiekalla. Nurmella tätäkin peliin olennaisesti kuuluvaa uhrautuvaisuutta ilmeni.

Kun Cooperin testi -mania valloitti Suomen, järjestettiin tuo 12 minuutin rääkki tietysti Silkkiniityllä. Eikä sen keskellä vaan länsireunan jyrkällä osalla. Jokaisella vähänkin liikuntaa harrastaneella ja siten melko hyvässä aerobisessa kunnossa olevalla oppilaalla väikkyi mielessään tuo taianomainen 3000 metrin saavuttaminen. Tuolla sadistisen mäkisellä radalla se onnistui vain harvalta. Tavoitteen esteenä oli lisäksi hyvin yleinen tupakanpoltto. Luokkakaverini Timo oli kova tupakkamies ja hieman yllytyshullu: mahdollisimman huono yhdistelmä Cooperin rankkaan kiusaan. Muutama päivä ennen testiä joku keksi vielä järjestää vedonlyönnin Timpan juoksusta. Vetoa lyötiin sillä periaatteella, että jos hän yltää kolmeen tonniin, menee koko potti Timolle. Muussa tapauksessa vedot raukeavat. Vedonlyöntikassaan kertyi sitä enemmän rahaa mitä lähemmäksi Cooper-päivä tuli; 52 markkaa ilmoitti kassanhoitaja juoksupäivän aamuna. Aina flunssainen, juoksusta vapautettu Olli lupautui huutelemaan kierrosaikoja. Kaikki oli valmista suureen urheilujuhlaan. Vetoa lyöneet tytöt ja paljon muutakin yleisöä ilmestyi ennätyskoetta katsomaan, mikä vielä lisäsi poikien, ja erityisesti Timon näyttöhaluja.

Torstai-iltapäivän liikuntatunnilla onkin sitten aivan erityinen, sähköinen tunnelma. Sää suosii testiä. Vaikka on jo syksy, lämpöä riittää shortseissa ja t-paidassa hölkkäämiseen. Koko poikajoukko asettuu lähtöviivalle toisiaan vilkuillen, Timppa luonnollisesti keskellä sankaritekoonsa valmiina. Sen verran hän on valmentautunut, että on jättänyt aamupäivän savukkeet yhteen. Lähtölupa tulee ja sekalainen joukko ryntää matkaan, Timo kärjessä, tottakai. Radan pituus on 500 metriä, joten tavoitteeseen pääseminen edellyttää kahden minuutin kierrosaikaa. Timo laittaa kaikki peliin heti alkumetreillä ja tulee selvässä johdossa mäen päälle. Kaksi minuuttia kymmenen sekuntia, huutaa kuitenkin Olli. Vauhti on kova, muttei riittävä. Timo näyttää jo hätääntyneeltä. Turboruuvi on jostain löydyttävä. Naispuolisen yleisön ilkikurinen kannustus lennättää punaisiin shortseihin ja ruskeaan paitaan sonnustautuneen Timpan täyteen laukkaan. "Punaruskee, muna puskee" -huuto tarttuu koko rataa ympäröivään lössiin. Kolme minuuttia 58 sekuntia, huutaa Olli täysin keuhkoin yleisön mölinän läpi. Kuusi minuuttia tasan! Kahdeksan nolla kuus! Kymmenen nolla kolme. Timppa! Puskee! Timppa! Puskee! 12 minuuttia ja stop! Karjuu jumppamaikka juuri, kun Timo heittäytyy maaliviivan yli. Muut pysähtyvät jalansijoilleen. Olen juossut 2600 metriä. Paras tulokseni koskaan. Mutta Timo on päivän sankari. Hän makaa selällään nurmella, tuskainen naama jouksuhousujaankin punaisempana, vaaleanruskea paita kauttaaltaan hien tummaksi värjäämänä, vaahto suupielessä kuplien. Yhtäkkiä hän rempaisee itsensä ylös ja ryntää sivummalle voimaan pahoin. Puoliksi sulaneet hernekeitto ja pannari ryöppyävät pensaikkoon. Kun Timo seuraavan viikon puolivälissä taas palaa kouluun, hän on juhlittu sankari, ainakin puoliksi elävä legenda ja 52 markkaa rikkaampi.

Vallihaudoilla tehtiin aika paljon samoja asioita kuin Silkkiniityllä. Vallareiden maasto ei tietenkään suosinut pallopelejä eikä muutakaan tasaista ja puutonta aluetta vaativaa toimintaa. Kesäloma-ajan jalkapalloilut ja pesisottelut tapahtuivat aivan luonnostaan Silkkiksellä. Paljon muutakin siellä tehtiin. Kun lennokki-innostus oli kiihkeimmillään saattoi niityllä nähdä useita isosiipisiä liidokkeja ja siimojen varassa ohjattavia moottorikoneita ilmojen teillä. Polttomoottorilennokin rakentamiseen saattoi tuhraantua kymmeniä tunteja vapaa-aikaa. Epäonniseen neitsytlentoon riitti yksi surkea kierros. Balsasta ja ohuesta vanerista kasattu lentovekotin ei kestänyt edes huonoa alastuloa. Siimojen pettäminen ensikierroksella tarkoitti koko työn muuttumista silmänräpäyksessä kasaksi balsatikkuja ja vanerin paloja. Liidokit olivat astetta luotettavimpia, mutta vain lähes tyynellä säällä. Pienikin tuulenpuuska saattoi viskata koko komeuden korkealle koivun oksistoon. Tuossa iässä puissa kiipeily oli aivan arkipäiväistä, joten aina löytyi joku vapaaehtoinen tartsan hakemaan koneen alas. Puunoksat puhkoivat tietysti lennokin siipipaperit, mutta tuollaiset korjaustyöt olivat pikkujuttuja moottorilennokin uudelleen kasaamiseen verrattuna.

Aivan uudenlainen harrastus kehkeytyi, kun Cassu peri isoveljeltään vähän käytetyn golfmailan, pari palloa ja muutaman muovitikun eli tiin. Olisiko maila ollut rautaykkönen? Ainakin sillä hyvin palloon osuessa sai pelivälineen hakea kymmenien metrien päästä ellei kauempaa. Silkkiniittyhän oli kuin golfiin tehty, ilman niitä reikiä tietysti. Yleensä meitä oli kolme tätä reiätöntä golfia pelaamassa: kaksi oli tiillä, kolmas oli niityllä ja koetti parhaansa mukaan tihrustaa, minne se pallo oikein lensikään. Olimme tietysti varovaisia ja pyrimme tarkkaan varmistamaan ettei lyönnin suunnassa ollut ketään tai mitään. Harjoitellessa taidot kehittyivät ja pallon lentorata piteni. Oli Pekan vuoro olla pallopoikana, minä zoomailin eteemme avautuvaa vihreää kenttää ja Cassu oli mailan varressa. Cassu tarttui oikeaoppisesti mailaan, heilautti sen taakseen päänsä yläpuolelle ja sai mahtiosuman palloon. Suunta oli aavistuksen verran vinoon. Pallo sujahti kaukana niityn reunalla kasvavien korkeiden pensaiden ylitse. Pekka sprinttasi jo pallon perään, kun pensaikosta alkoi kuulua kovaäänistä huutoa ja kiroilua. Pekan juoksusuunta muuttui siinä samassa. Me tiiauspaikalla olijat katsoimme toisiimme. Cassu siirsi mailan vaivihkaa selkänsä taakse. Otimme muutaman askeleen taaksepäin. Koivikon varjosta juoksimme Poutapolku A:n rappukäytävään ja saman tien kellariin, jossa ystäväni pujotti mailan kanaverkon silmästä komeron nurkkaan suksien taakse ja heitti sekä pallon että muovitikut perään. Lähdimme muina miehinä takaovesta ulos. Asia kuitenkin kiinnosti meitä niin paljon, että päätimme ottaa pienen riskin ja käydä katsomassa, mitä oli mahtanut tapahtua. Hermosavuja vedellen kuljimme kohti Ankkalampea. Olimme jo lampea ympäröivällä kivetyksellä, kun Aarnivalkean koulun suunnasta rymistelee isokokoinen mies lakkia kädessään pitäen. Syy siihen ettei hän pidä lakkia päässään on tyypin otsaan ilmestynyt mahtava sinisenmusta sarvi. Toisessa kädessään hänellä näyttää olevan pieni valkoinen pallo. Mies äkkää meidät ja alkaa saman tien huudella. Tuuheiden mustien kulmakarvojen alla meitä mittailevat vihaiset verestävät silmät. Miehen habituksesta tulee mieleen Chaplinin mykkäfilmien vakiopahis, Eric Campbell.

- Olettekos pojat nähneet sitä hullua, joka pelaa golfia täällä niityllä? Jumalauta, jos minä saan sen pirunsikiön kiinni, minä kuristan sen siihen saatanan mailaan!
- Ei kai nyt kukaan idiootti täällä ihmisten keskellä golfia pelaa.
- Joku kaveri tuli tuolla Vallihautojen viereisellä hiekkatiellä juosten vastaan. Oisko se se?

Sarvipää lähtee raivovauhdilla kävelemään osoittamaamme suuntaan. Minä ravistan kädet vapisten toiset marlborot askista. Cassunkin kädessä on lievä tärinä, kun hän iskee sytkärillä tulet tupakoihin. Kohta äijä on kadonnut näkyvistä. Silloin me repeämme hysteeriseen nauruun, josta ei loppua meinaa tulla. Ei tarvitse kuin kuiskata "sarvipää" niin me molemmat haukomme henkeä uudessa naurukrampissa.

Golf jäi.

Ei pelkästään urheilua vaan myös kulttuuria Silkkiniitty tarjoaa. Jokin varhainen rivitanssiryhmä pitää siellä harjoituksiaan epäsäännöllisesti. Joskus näemme voimistelijatyttöjen ulkotreenejä niityn laidalla. Konserttejakin on. Seurakunnan Olotilassa eli Räkälässä kerran kesäiltaa viettämässä ollessamme tulee joku puolituttu ovelle huutamaan, että kalevalaa esitetään Silkkiksellä. Joopa joo. Ei voisi vähempää kiinnostaa, todettiin kuin yhdestä suusta. Hetkeä myöhemmin viesti tarkentuu.

- Kalevala soittaa ilmaiskonsertin nurtsilla! Tulkaa ny! Siel on Kurkinen kitarassa.

Koko tila tyhjenee kuin koulun paloharjoituksissa. Tyyppi on puhunut totta. Kalevala soittaa kuulaassa, lämpimässä kesäillassa yli tunnin setin. Matti Kurkinen on jo ristitty Suomen Johnny Winteriksi, eikä syyttä. Istumme nurmikolla jalat ristissä ja kuuntelemme haltioituneina taitavaa soitantaa.

Kesätöiden viedessä kaiken ajan arkisin ja kiinnostukseni siirryttyä viikonloppuisin Mellstenin rannoille ja bailupaikoille Silkkiniityn lumovoima heikkeni vähitellen. Eihän niitty onneksi mihinkään hävinnyt. Siellä ja Vallareilla kävimme monta kertaa lasteni kanssa ihmettelemässä isän lapsuuden ja nuoruuden keskeisiä temmellyspaikkoja aina, kun ehdimme yhä Menninkäisentiellä asuvaa äitiäni moikkaamaan.

1980 heinäkuussa kirjoitan kirjettä amerikkalaiselle ystävälleni Timille Mallorcan Fornalutxiin viikko ennen omaa lentoani ensimmäiselle ulkomaanmatkalleni tuolle saarelle. Fornalutx on Espanjan lämpöön paenneiden brittien ja amerikkalaisten suosiossa. Olen pitkästä aikaa kävelemässä Silkkiniityllä. Hienoa on huomata, että alue on edelleen ahkerassa käytössä. Tullessani niitylle yhteiskoulun suunnasta vasemmalla on krikettipeli käynnissä, oikealla taas on meneillään amerikkalaisen jalkapallon pelaajien harjoitukset. Ja ylhäällä taivaalla leijuu Goodyearin mainoszeppeliini. Enteet eivät voisi olla paremmat. Vuosi on muuttumassa erittäin hyväksi.

Tekstin tekijänoikeudet (c) 2020 Robert Ramberg.

"Aarnivalkean koulu ja Silkkiniityn allas" - Espoon kaupunginmuseo kuva 281-74, valokuvaaja Urho Saarinen.

Powered by Aava 3