Kissan peffa

 

Linkki tekstiin kommentteineen Facebook-ryhmässä "Tapiolan nuoriso 70-luvulta".

Jim Pembroke: Happiest Days of Your Life. (Party Upstairs, Johanna 1981)

 

Kissan peffa

Katselemme Menninkäisentie seiskan päiväkodin ikkunoita. Olemme toista päivää laitoksessa. Monta tuttua kaveria on aloittanut yhtä aikaa: Veli-Matti, Pekka, Heikki ja muutama muu, jonka tunnen ainakin ulkonäöltä. Somisteena on ilmeisesti edelliseltä keväältä leveälle ikkunalaudalle unohtuneita, jo hieman haalistuneita askartelutöitä. Erityisen huomiomme kohteena on ryhmä pahvista värkättyjä mustavakoisia kissoja. Yksi kissoista on vääntynyt outoon asentoon, se pyllistää suoraan kohti katsojia.

- Tuolta kissalta näkyy peffa.
- Mä meen kantelee opettajalle! Robert sanoi ruman sanan.

Valtava hätäännys vyöryy ylitseni. Lähden juoksemaan itkien kotiin. Vasta seuraavana päivänä olen takaisin päiväkodissa. Moni ryhmässämme ei osaa lukea. Minä osaan, mutta jostain syystä saan vain kerran jokapäiväisen tietokisan palkinnon, pienen pussin veteen sekoitettavaa appelsiiniporetta.

Aarnivalkean kansakoulu on iso, pelottava valkoinen rakennus. Seison pihassa, äitini kädestä kiinni pitäen, monen muun koulutiensä aloittavan pikkupojan ja -tytön kanssa. Siirrymme luokkaamme ja vanhemmat lähtevät. Kansakoulu on alkanut. Ensimmäinen taito, jonka jokainen oppii, on parijonoon järjestäytyminen. Toinen tärkeä kyky on pitää suunsa kiinni ennen koulutunnin alkua. Järjestäjäksi valittu kirjoittaa ennen opettajan saapumista metelöineiden oppilaiden nimet liitutaululle. Jos nimi on raapustettu taululle tarpeeksi monta kertaa, saa jälki-istuntoa. Jostain syystä näen nimeni siellä hyvin usein. Niin usein, että välttääkseni lisärangaistuksen kotona, keksin lisätä lukujärjestykseen perjantain viimeiseksi tunniksi "preppausta". Äitini kysyy, mitä se tarkoittaa. Sanon, että teemme vapaaehtoisia lisäharjoituksia.

Kaksi ensimmäistä vuotta opettajamme on ankara ja mielestäni epäoikeudenmukainen Eino Luostarinen. Jälki-istuntoa tulee milloin mistäkin. Kolmantena vuonna saamme uuden opettajan. Liisa Lankinen on taivaan lahja; innostava, reilu ja hyvä opettaja. Voin poistaa preppauksen lukujärjestyksestäni. Piirustustunnit ovat viikon huippukohdat. Usein tekemäni työ on toinen niistä, joista luokka voi valita parhaan. Voitan yhden kerran. Minua ei ymmärretä…

Voimistelu ja puutyöt ovat kammotus. Molempia ohjaa Väntsi-niminen miesopettaja. Huutoa ja käytävässä asennossa seisomista riittää. Hän ei kaihda edes käsiksi käymistä. Tavanomainen rangaistus on tunti pimeässä karttahuoneessa. Lukeminen ja kirjoittaminen sujuvat vaivatta, matematiikka ei. Kertomataulun opettelu lähentelee sadismia. Kunkin oppilaan pitää saada kymmenen kertaa kymmenen oikein. Jos tekee yhdenkin virheen, joutuu aloittamaan alusta. Pekka saa heti kympin putken läpi. Olen myös niiden ensimmäisten joukossa, joilla on jo yhdeksän virheetöntä suoritusta. Kymmenennellä kerralla jännitän niin paljon, että vastaan 4 x 8 = 28. Koko rääkki alkaa alusta. Olen lopulta toiseksi viimeinen, joka vapautuu kertolaskusulkeisista.

Kansakoulu päättyy. Todistukseni on kohtuullisen hyvä. Lukeminen, kirjoitus ja piirustus jopa kiitettäviä. Edessä on oppikouluun pyrkiminen. Vaihtoehtoja on kaksi: Tapiolan yhteiskoulu tai Pohjois-Tapiolan yhteiskoulu. Olemme jo matkalla ilmoittautumaan pääsykokeisiin, kun vielä mietimme kumpaan hakisin. Silkkiniityn laidalla Tapiolan yhteiskoulun nurkalla päädymme heittämään kolikkoa: kruuna Tapiola, klaava Pohjois-Tapiola. Heitän kaksikymmentäpennisen ilmaan, nappaan kolikon ranteelleni ja lätkäisen kämmeneni päälle. Nostan varovasti käden pois kolikon päältä: kruuna tuli. Seisomme äitini kanssa Tapiolan yhteiskoulun pihalla kuuntelemassa, kun valittujen nimet kuulutetaan koulun seinään kiinnitetystä kaiuttimesta. Minut on valittu! Menemme juhlistamaan tapahtunutta pirtelöillä Mäntyviidan Valion baarissa.

Oppikoulun kolme ensimmäistä vuotta sujuvat mainiosti. Luokassa on hyvä ilmapiiri. Me kaikki olemme samanikäisiä, innokkaita vasta-alkajia. Uutta on sekin, että opettajat vaihtuvat aineittain. Luokanvalvojaksemme tulee myös vasta-alkaja, tiukka mutta reilu äidinkielen opettaja Arja Tuulensuu. Kansakoulun tunkkaisuuden jälkeen vapauden tuulet puhaltavat raikkaina. Militaristinen meininki puuttuu kokonaan. Voimistelu on muuttunut liikunnaksi. Palloilulajit ovat suosiossa, vaikka 50-luvun kaikuna vielä rekkitemppuja opetellaan. Uimahallin tulo tekee minusta lajikuninkaan. Piirustus on kuvaamataitoa. Porvoon väriliidut puuttuvat. Opettelemme uusia tekniikoita ja kokeilemme eri materiaalien käyttöä. Oppilaatkin saavat ehdottaa aiheita - ennenkuulumatonta!

Kuljemme koko koulu aamuhartauteen voimistelusaliin. Keskusradio soittaa negrosprituaaleja. Vihdoin kaikki ovat salissa. Hiljaisuus laskeutuu. Rehtori pitää hartauden. Musiikinopettaja soittaa pianolla säestyksen mölisevälle yhteislaululle. Tilaisuus ei päätykään. Kuvaamataidon opettajalla on ilmoitettavaa. Hän mainitsee nimeni. Yhtäkkiä olen ylhäällä esiintymislavalla. Olen voittanut palkinnon UNESCO:n järjestämässä kansainvälisessä lasten ja nuorten piirustuskilpailussa. Koko sali taputtaa raivokkaasti.

Meitä kannustetaan keksimään myös oppituntien ulkopuolista ohjelmaa. Kolmannella luokalla pidämme drag-missikilpailun. Idea on minun ja Sakun. Riston äiti omistaa kampaamon. Saamme sieltä peruukkeja lainaksi. Kotoa tuon äidin parhaan kesäleningin. Osallistujat meikataan ja peruukit sovitetaan päälle. Jokainen "missi" tepsuttelee musiikkiluokan kateederille ja yrittää hurmata yleisön. Tulen kolmanneksi.

20-luvun alussa mummuni ja hänen miehensä lähtivät Amerikkaan töihin. Taavetti rakensi pilvenpiirtäjiä New Yorkissa ja Senja oli rikkaan liikemiehen kartanon keittiössä kokkina. Suuri lamakausi pakotti pariskunnan takaisin koti-Suomeen, pääosan säästöistään menettäneinä. Ruuanlaittotaitoa Senja ei kuitenkaan hävittänyt.

60-luvun puolivälissä mummuni tuli meille asumaan - lapsenvahdiksi ja ruokaa laittamaan. Niin kuin siihen aikaan tapasi olla, oli yli kuusikymppinen mummoni pyylevä, harmaapäinen ja hampaaton. Mutta kokata hän osasi. Minusta tuli tuon keittiönoituuden ykköskohde.

Avioeron myötä olin saanut oppikoulussa vapaaoppilasstatuksen, johon kuului maksuton kouluruokailu. En kuitenkaan koskaan, yhtä ainoaa poikkeusta lukuun ottamatta, syönyt kouluruokaa. Asuimme kivenheiton päässä koulusta eikä kyse ollut kielikuvasta. Ystäväni Hassan sai yllytettynä tämän osoitettua. Joskaan hän ei koskaan ikkunaa joutunut maksamaan. Kävelin siis joka päivä ruokatunnilla kotiin syömään.

Kotona minua odotti keittiön pöytä katettuna runsailla herkuilla. Oli alkuruokaa, pääruokaa ja jälkiruokaa... Eikä Senja rasvassa ja kermassa säästellyt. Iltapäivällä koulusta palatessani oli välipalan vuoro. Muistan vieläkin mielettömän maukkaat kotitekoiset lihapiiraat, joita kylmän maidon kera saatoin ahmia kolmekin kappaletta. Pari tuntia myöhemmin perhe kokoontui illallista syömään. Se oli kuin Michelin-ravintolan voittomenyy. Iltapalaakin oli tarjolla...

Uintiharrastuksen ja kaikkien muiden tuon ikäisen pojan ympärivuotisten liikunta-aktiviteettien vuoksi sain nuo runsaat kolme tuhatta päivittäistä kilokaloria helposti kulutettua. Kasvupyrähdykset vaativat myös paljon energiaa: välipalana syöty nejänneskilon halvapaketti ei tuntunut eikä näkynyt missään. Pituuteni ylitti jo 170 sentin rajan, mutta puntarin neula pysyi sitkeästi 60 kilon kohdalla.

Eräänä päivänä en sitten enää mennyt uimahalliin jokapäiväisiin kahden tunnin harjoituksiin ja pallon potkimisen ja kiekon lätkimisen sijaan alkoi musiikki ja kirjallisuus kiinnostaa - tietysti tytöt myös. Liikkumattomuuden vaikutus oli nopea. Puoli vuotta myöhemmin vaaka näytti 70 kiloa. Vuoden lopulla meni kahdeksan kymmenen raja rikki. Kohta viisari heilui lähellä 85 kilon viivaa.

Liikuntatunneista, jotka olivat aiemmin olleet viikon kohokohdat, tuli painajainen. En saanut edes tehtyä kieppiä rekkitangolla leuanvedoista puhumattakaan. Kuovi naljaili, luokkakaverit pilkkasivat, terveyssisar kummasteli ja minä söin. Ystäväni Sakun pikkuveli huusi luokkahuoneen tuuletusikkunasta "KÖRILÄS!" joka kerta, kun lyllersin ruokatunnilta koululle. Aloin kulkea Silkkiniityn kautta välttääkseni tuon huutelun ja sen päälle kiekaistun kookaburramaisen naurun räkätyksen.

Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, en osannut yhdistää räjähdyksenomaista lihomistani ja mummoni ylenpalttista herkkupöytää toisiinsa. Pakenin elokuviin ja kirjojen pariin. Ainoa oppitunti, jolla viihdyin oli kuvaamataito. Kopioin sarjakuvia ja vähitellen taidot kasvoivat luomaan jotain omaperäistä. Kuvisopettaja Saida Rantanen kannusti ja parista muusta hylkiöstä tuli hyvät ystäväni. Muuten kaikki oli sietämätöntä ja ahdistavaa viisipäiväistä helvettiä.

Kiusaamisen seurauksena sain psyykkisiä oireita. Nykylääketieteen valossa puhuttaisiin paniikkihäiriöstä ja keskivaikeasta depressiosta. Eräällä äidinkielen tunnilla en enää pystynyt lukemaan ääneen. Menin jonkinlaiseen shokkitilaan ja vaikenin. Asiaintilaa ei yhtään ollut helpottanut se, että juuri tuona neljännen lukuvuoden syksynä ryhmäämme ilmestyi joukko luokalle jääneitä vanhempia poikia ja tyttöjä. Olin muutenkin luokan nuorin ja nyt minun ja vanhimman pojan - tai oikeastaan miehen - välinen ikäero oli lähes neljä vuotta.

Eräänä iltana sitten itkin sängyssäni kun äitini tuli ihmettelemään, mikä minua vaivasi. Hysteeristä itkua sopertaen kerroin koulussa tapahtuneet asiat. Äidilläni oli omat murheensa eikä hän oikein ymmärtänyt minun ongelmiani. Hän kuitenkin varasi minulle käynnin psykologin vastaanotolla. Odotin kai jotain ihmettä, joka olisi kuin taikaiskusta muuttanut kaiken hyväksi ja kauniiksi. Ihme jäi tapahtumatta. Psykologin ohje oli "ajattele joitain mukavia asioita". Se ei toiminut.

Uutuutena kouluun oli syksyllä palkattu kuraattori. Kaikille oppilaille varattiin käyntiaika. Olin viimeisenä vuorossa. Kuraattori kyseli niitä näitä koulusta ja kodista. Yhtäkkiä henkinen patoni murtui ja vuodatin kaiken tuskan ja häpeän ulos sisältäni. En muista kuinka hän sai minut rauhoittumaan. Keskustelumme kesti yli tunnin varatun viidentoista minuutin sijaan. Luokassa ilmapiiri muuttui paremmaksi. Ehkä hän oli kertonut opettajilleni käynnistäni. Joka tapauksessa kiusaaminen väheni. Aloin keräillä kasaan itsetuntoni palasia. Musiikkiharrastus, johon liittyi nyt myös kitaransoitto, toi lisää ystäviä.

Liikunnanopettaja vaihtui nuoreen uuteen mieheen, joka kohteli kaikkia oppilaita reilusti ja kannustavasti. Liikunta alkoi taas tuntua kivalta. Uimataitoni oli tallella eikä liikakilot vedessä haitanneet. Uuden liikunnanopettajan suosioon pääsin pelastamalla erään luokkatoverini hukkumasta uimatunnilla. Opettaja ei tapausta nähnyt, mutta pelastettu oppilas ja pari kaveriani kävivät sankariteosta kertomassa. Jopa pahin kiusaajani tuli kehumaan toimintaani.

Sitten yhtäkkiä äitini päätti, että mummon läsnäolo kotonamme oli tullut päätökseen. Ristiriitoja oli riittänyt äidin ja tyttären välillä. Ehkä päätös oli kypsynyt pitemmän ajan kuluessa. Eräänä viikonloppuna enoni haki Senjan takaisin Pakilaan. Melko pian mummo olikin saanut paikan Kustaankartanon vanhainkodista. Poljimme Sakun kanssa usein häntä katsomaan. Senja iloitsi käynneistämme ja vakuutti viihtyvänsä uudessa asuinpaikassaan oikein hyvin.

Keväällä olin taas vuotuisella käynnillä terveydenhoitajan luona. Hän selaili papereitaan pitkään, katsoi minua vakavasti ja kysyi: "Onko sinulla jokin sairaus? Painosi on pudonnut lähes kaksikymmentä kiloa." Vastaukseni oli: "Mummo lähti."

Koulunkäynti oli edelleen synkkää. Kaksi vuotta aiemmin alkanut esiintymispelko ei hellittänyt otettaan minusta. Olin laihtunut ja muodin mukaisesti pitkätukkainen. Kiusaaminen oli päättynyt, mutta opittu pelkotila jäi päälle ja voimistui. Kuraattorin kanssa käymäni keskustelun jälkeen minun ylitseni hypättiin rivittäin Kalevalaa luettaessa. Olin kuin kaikki olisi kunnossa ja aivan normaalia. Tämä oli jonkinlainen äärimmäinen itsepetos, jonka hyväksyin selviytyäkseni jonnekin. En edes tiennyt minne.

Vieraiden kielten oppitunneilla pelko hieman heikentyi. Pystyin lukemaan ja olemaan jotenkin rentona. Oppimistulokset olivatkin sen vuoksi hyviä. Muilla tunneilla olin jatkuvan kauhun kourissa. Hiki virtasi kainaloistani kastellen paitani housunkaulukseen asti. En pystynyt omaksumaan mitään. Kaikki piti takoa päähäni kotona.

Äitini työnsi minua väkisin kohti lukiota. En tiedä miten minun olisi käynyt ilman tuota pakkotukea. Todennäköisesti huonosti. Läksyhelvetin vastapainona oli musiikki. Hieman myöhemmin innostuin lukemaan. Huovinen ja Waltari kiehtoivat minua ja loivat pohjan, jolta loppujen lopuksi ponnistin itse ylös hyväksi kirjoittajaksi. En tiedä olisiko minun pitänyt olla kiitollinen äidilleni. Ehkä. Olin sisältäni täysin palasina. Tahdoton ajelehtiva unelmoija.

Olin siis lukiossa. Olin siis omillani. Tulokset näkyivät heti. Ainekirjoituksen arvosanat pyörivät kuutosen ympärillä. Mutta kirjoitin aineeni sentään luokassa valmiiksi. Tai joskus, kun joukossa oli populaarimusiikkiin liittyvä aihe, vein kirjoituksen kotiin ja käänsin tekstin jostain englanninkielisestä musiikkilehdestä. Loppujen lopuksi tämä johti parempaan jälkeen kirjoittamisessa ja kohensi myös englannintaitoani. Matematiikka oli painajainen. Putosin kärryiltä heti, jos olin koskaan niillä ollutkaan. Koenumerot sukelsivat ala-arvoisen pintaan. Ainoa pelastus oli ulkoa opettelu. Geometriassa se toimi hyvin, algebrassa huonommin. Sain kuitenkin pidettyä todistuksen numeron nelosen yläpuolella.

Oli koulussa aineita, joissa pärjäsin hyvin ilman suuria ponnistuksia. Kuvaamataito oli se kaikkein mieluisin. Kopioin Mad-lehden hahmoja ja piirtelin omia sarjakuvia. Oppikirjojen marginaalit täyttyivät oudoista kuvista. Lukion kuviksen opettaja kannusti minua. Saimme tehdä ystäväni Foxin kanssa piirretyn kaitafilmielokuvan. Piirsimme ja leikkelimme, valmistimme pysätystekniikalla kollaaseja ja virittelimme alkeellisia animaatioita. Tuon kaiken me touhusimme oppituntien ulkopuolella. Olimme innostuneita ja saimme "The Dream" -filmin valmiiksi ennen joulutaukoa. Huippukohta oli Jaska Jokusen pallopään muuttuminen Richard Nixonin pääksi, joka sanoi: blah, blah, blah! Se nauratti Rantastakin. Tekeleen esittäminen koko luokalle hiveli itsetuntoa - sitä vähäistä, joka minulla oli jäljellä.

Biologia ja maantiede olivat toinen pari, jossa tulokset pysyivät korkeatasoisina. Asiaa auttoi myös se, että eräs luokkatoverini penkoi biologian luokan paperikoria säännöllisesti. Sieltä löytyi usein rinnakkaisluokan edellisen päivän koe spriimonisteena. Tieto pantiin jakoon ja levitykseen. Hieman minua hävetti ottaa kymppejä, varsinkin kun moni muukin sai niitä. Olisin muutenkin saanut kiitettäviä. Kukaan ei jäänyt kiinni huijauksesta. Onneksi roskakorista ei keväällä enää aarteita löytynyt.

Elämäni parhain työkesä repsikkana päättyi. Se oli edennyt nopeutettuna filminä kohti loppua. Olisin mielelläni jatkanut, vaikka tajusinkin, ettei tuossa ollut tulevaisuus eikä talven viimoissa maalien kuskaaminen ollut mitään hupia. Paluu Opintie ykköseen oli edessä. Toinen lukiovuosi. Olisiko se ensimmäisen toistoa vai menisikö se vielä huonommin.

Jotain oli tapahtunut. Ehkä jokin biokemiallinen reaktio sisälläni sysäsi minut uudelle uralle koulutyössä. Aloin pitää koulunkäynnistä. Ikään kuin tajunnan portit olisivat avautuneet suurempaan ymmärrykseen ja oppimisen iloon. Muutokset olivat aluksi pieniä ja kovin hitaita. Vauhti parani kuitenkin koko ajan. Äidinkielen numero kipusi arvosanaan hyvä, ruotsin ja saksan kielen testeistä tuli jopa kiitettäviä, psykologian kokeista samoin. Suunta olikin ylöspäin itseään ruokkiva kierre. Ennen kaikkea tajusin mitä luin. Kyse ei ollut ulkoa oppimisesta vaan kumulatiivisesta prosessista, jossa yhden opitun kerroksen päälle pystyi rakentamaan yhä korkeamman tiedon puun.

Ainoa mörkö oli matematiikka. Siinä ei ollut mitään mille rakentaa. Peruskallio puuttui, oli vain mutaa ja savea. Silloin rukouksiini vastattiin. Luokanvalvojalta tipahti lukuvuoden alussa pieni tärkeä tiedonmurunen. Koska matematiikka ei ollut pakollinen aine ylioppilaskirjoituksissa, saivat ne, jotka niin halusivat, lopettaa matemaattiset opinnot toiseen lukiovuoteen. Pelastusrengas oli heitetty ja minä tartuin siihen kaksin käsin. Enkä hellittänyt otettani.

Sain vielä varmistuksen sille, että pystyin pitämään muistissani hetken aikaa melkoisen määrän informaatiota. Psykologian opettajamme Jaakko Kivistö piti minua hiljaisuuteni ja syrjään vetäytymiseni vuoksi tyypillisenä keskivertotapauksena. Niinpä hän, ehkä hieman piruuttaan, komensi minut koekaniiniksi muistikokeeseen, jossa kolmea eri väristä pahvinpalaa vilautetaan satunnaisessa järjestyksessä. Minun tehtäväni oli sanoa kuinka mones kerta järjestyksessä kutakin väriä oli näytetty. Opettajan johdanto tähän ihmiskokeeseen oli, että kun menemme tässä testissä yli kymmenennen lapun, tulee virhe varmasti. Pääsin melkein kolmeenkymmeneen ennen kuin väärin meni. Opettaja oli sanaton ja muutama luokkakaverikin tuli tunnin jälkeen ihmettelemään suoritustani. Olin itse täysin poissa tolaltani. En voinut käsittää, miten olin koko luokan edessä pystynyt fokusoitumaan tehtävään unohtaen kaiken ympärillä olevan ja oman pelkoni. Samalla oivalsin, että minulla oli kapasiteettia melkein mihin vain. Jopa siihen pirun matematiikkaan. Pystyisin muistamaan koealueen sen aikaa, minkä tarvitsin tiedon siirtämiseen päästäni paperille. Sen jälkeen se katosi pois rasittamasta aivojeni kapasiteettia. Tuo psykologian tunnilla kokemani valaistuminen kirkasti matematiikan arvosanan kiitettäväksi. Ja siihen se lukkiutui lukion päästötodistukseen kuin kivitauluun kaiverrettuna.

Abivuosi lähti käyntiin ilman resurssejani imevää matematiikan mustaa aukkoa. Siitä hyötyvät kaikki muut oppiaineet. Lukuaineista Toivola-Junttilan luotsaama puhetaito oli poikkeus. Vaikka luokassamme oli vain parikymmentä oppilasta, esiintymispelkoisena esitelmien pito oli pahinta, mitä saatoin kuvitella. Istuin tunneilla vitosen arvosta sanomatta mitään. Kun tulin täysi-ikäiseksi lokakuun lopussa, perjantai-iltapäivän puhetaito tuppasi unohtumaan istuessamme kaljoilla Keskustornin Kultakukossa. Luokan kuopuksena olin viimeinen disko- ja ravintolaikäinen koko porukasta. Loppusyksystä heiluin mukana Otaniemen Vesimies-diskossa, Täffällä ja muualla. Alkoholi vaikutti minuun kuin lääke. Esiintymispelkoni katosi. Sen ainoan lukion äidinkielen esitelmän - mieliaiheestani sarjakuvista - sain pidetty kahden tuopin voimalla. Halusin kahdeksikon. Sen eteen oli käytettävä kaikki keinot.

Viimeinen vuosi oli parasta kouluaikaani sitten alaluokkien. Kaikki luokkakaverit olivat jotenkin aikuistuneet. Kiusaaminen ja turha nokittelu jäi pois. Puheet muuttuivat kohteliaiksi, jopa fiksuiksi. Lähestyvät ylioppilaskirjoitukset panivat kaikki keskittymään olennaiseen ja yrittämään parastaan koulutyössä. Luokassa oli useimmiten miellyttävä ilmapiiri. Myös opettajien asenne muuttui. Tasaveroinen keskustelu psykologian tunnilla oli jotain aivan uutta. Nautin rennosta atmosfääristä. Kaikki numerot lähtivät nousuun. Erityisesti uuden, nuoren ruotsin opettajan Marja Toikan kanssa oppiminen synkkasi niin hyvin, että ruotsin kokeista en voinut saada muuta kuin kiitettäviä. Ylioppilaskokeet eivät minua ahdistaneet. Olin saanut tarvittavan varmuuden ja motivaation. En pelännyt.

Penkkarit olivat koulunkäynnin huipentuma. Niin tietysti lähes kaikille oppilaille. Minulle ne olivat vieläkin merkittävimmät. Maalasin penkkariauton kolmesta kyltistä kaksi. Yhdessä suuressa sivukyltissä oli rehtorimme Nippu-Niemelä kuvattuna gorillana banaani kädessä ja lannevaate vinossa. Tekstissä epäiltiin Charles Darwinin oppia luonnonvalinnasta… Tiibon ja Karin kanssa olimme kahden kitaran ja yhden haitarin trubaduuritrio, joka kävi säestämässä pikkuilkeitä viisuja opettajista. Laulut huipentuivat opettajainhuoneen edessä esitettyyn isojen poikien lauluun Levanterista ja hänen isosta kalustaan. Mukana lauloivat sekakuorossa kaikki käytävälle mahtuneet abit. Tunnelma oli lievästi sanottuna riehakas. Abirekan kyydistä hyppäsimme pois liikennevaloissa keskellä talvista Helsinkiä. Satuimme olemaan Riston kodin lähellä. Pelastauduimme varmalta kylmettymiseltä sinne punaviiniä juomaan ja klassista musiikkia kuuntelemaan.

Olin hankkinut vieraiden kielten ja ruotsin preppausoppaat yo-kirjoittajalle. Tein tehtäviä huolellisesti ja luin melkein kokopäiväisesti. Monet tiedon aukot täyttyivät. Ensimmäisenä koepäivänä äitini antoi onnenpotkun takapuolelleni - tarpeettoman kovaa. En edes tarvinnut sitä. Olin rauhallinen ja varma. Yleensä jännitin koepäivää niin etten saanut nukuttua. Nyt olin nukkunut hyvin. Eväät ja kirjoitusvälineet laukussa kävelin ne muutamat sadat metrit koulun voimistelusaliin. Kaikki tuntui olevan selvää ja ymmärrettävää. Jopa englannin koe, jonka minua jostain tuntemattomasta syystä inhonnut Korppu-Korhonen lähetti lautakunnalle heikkona cum laudena, tuli takaisin magnana. Kirjoitin kaksi laudaturia ja kolme magnaa - yleisarvosanalla laudatur. Äitini oli pakahtua ilosta ja ylpeydestä. Olin itsekin riemua täynnä. Koulun loistava päätös oli kuitannut kaikki vaikeudet ja surkeudet. Tai niin luulin. Kouluvuodet jättivät minun psyykeeni syvän haavan, joka ei koskaan kokonaan parantunut.

Sellaisia en tuona ilon päivänä miettinyt. Ainoan ylioppilaskuvan otti äitini koulun kulmalla. Se on vauhdissa otettu epätarkka pieni kuva, jossa voi kuvitella minun hymyilevän. Sen siitä kyllä näkee, että tukkani oli lyhentynyt. Hiukset tuskin näkyivät ylioppilaslakin alta. Kotona riisuin puvun pois, vedin farkut jalkaan ja laitoin Rory Gallagherin Blueprint-albumin soimaan. Äitini oli ostanut pullon kuohuviiniä. Olimme kiistäneet laseja ja jutelleet hyvällä mielellä. Hän lähti viemään Aya-spanielia lenkille. Minä vaihdoin levynpuolta ja lisäsin volyymia. Ovikello soi. En odottanut kenenkään tulevan onnittelemaan. Sipaisin äkkiä stereot pienemmälle. Oven takana oli Veli-Matin isä ruusujen kanssa.

- Hei, Robert. Sinä kirjoitit hienosti. Haluamme vaimoni kanssa onnitella sinua.
- K-Kiitos! Tämä on minulle... Teidän onnittelunne. Tärkeää.
- Näkemiin. Muista juhlia tänään.

Pitkät punaiset ruusut kädessäni suljin oven. Iloni ja nousuhumalani olivat haihtuneet. Kaipaus kouraisi sieluani syvältä. Tämän olisi pitänyt olla myös Veli-Matin juhlapäivä.

Illan juhla ravintola Royalissa oli huumaavan riemukas. Alice Cooperin School's Out! soi korvat lukitsevalla volyymilla. Mutta me olimme vapaita. Kaikki olisi nyt mahdollista. Jatkoille menin kaveriporukassa Vanhalle ylioppilastalolle. Illan kuuma huuma sammui pois, kun sain tuopillisen olutta vaatteilleni. Kaveritkin olivat kadonneet. Ehdin hyvin kotiin ennen puolta yötä. Seuraavana maanantaina olisin taas raahaamassa maalipurkkeja kuorma-autoon. Armeija alkaisi tammikuussa.

Tekstin tekijänoikeudet (c) 2020 Robert Ramberg.

 

Linkki takaisin Tapiola novellit -etusivulle.

Powered by Aava 3