Linkki tekstiin Facebook-ryhmässä "Tapiolan nuoriso 70-luvulta"
Varsasaareen ja kauemmas
Minua harmitti ettei isäni koskaan hankkinut mahonkiveneeseensä tehokkaampaa perämoottoria. Evinruden luovuttamat 18 hevosvoimaa olivat hieman liian vähän liikuttamaan suurta ja painavaa venettä. Isäni selitys tietysti oli se, että 20-hevosvoimaisen tai jopa isomman moottorin ruuvaaminen paatin perään olisi johtanut rekisteröintiin. Rekisteröinti maksoi eikä veneellä ollut edes nimeä.
Helsingissä asuessamme perheellämme oli Hai-luokan purjevene. Olinko koskaan tuon veneen kyydissä, en muista. Pari valokuvaa on säilynyt. Tapiolaan muutossa purjevene myytiin. Tilalle tuli tuo nimetön mahonkirumilus. Monet sanovat, että mahonkinen vene on kaunis, mutta tämä yksilö oli jotenkin epäsuhtainen. Kokka oli liian lyhyt ja pitkä perä kapeni niin ettei moottoria olisi voinut ajaa vieressä istuen. Isäni olikin virittänyt vaijereista ja vanhasta auton ratista ohjauslaitteen, joka toimi kummallisella viiveellä tehden laituripaikalle ajon hankalaksi.
Hankalaa oli myös puuveneen kunnostus. Isäni oli alkuperäisiä Otsolahden pienvenesataman puuhamiehiä, joten pelkästä velvollisuudentunnosta oli vene ja koko ympäristö pidettävä tip-top -kunnossa. Tämä tarkoitti keväisin haluttoman lapsityövoiman hyväksikäyttöä. Kuinka monena lauantaiaamuna minut pakotettiinkaan pois sarjakuvien lumovoiman luota. Otsolahden rantaan tiemme kävi kevätauringon valjussa valossa. Siellä sain käsiini tylsän raapan, jolla edellisvuotisten merirokkojen jäännökset tuli poistaa veneen pohjasta. Raavin veneen pohjaa kunnes käsiäni särki. Sillä aikaa isäni neuvotteli muitten veneenomistajien kanssa, mistä valkama-alueen laajennuksen ruoppaus tulisi aloittaa. Miehet viittoilivat ikävästi kohti luonnontilassa vielä olevaa poukamaa, joka sattui olemaan meidän pihan poikien paras onkipaikka. Raapimistakin pahempaa oli siistityn pohjan sively merirokkojen torjunta-aineella. Hajusta päätellen se olisi seuraavalla vuosikymmenellä johtanut altistuneen nuoren suoraapäätä liiman imppaluun.
Kesälomarutiineihin kuului täten autoilun lisäksi veneily. Veneilyn ainoa hyvä puoli oli se, että jostain kumman syystä en tullut vesillä huonovointiseksi; ehkä syynä oli runsas raitis meri-ilma ja kankaalla topatut penkit. En ollut kuitenkaan mitenkään innokas lähtemään koko päiväksi Varsasaaren tai Ison Vasikkasaaren hiekkarannalle tekemään ei mitään. Äitini otti aurinkoa Damernas Värld -lehteä lukien. Isäni otti aurinkoa Teknikens Värld -lehteä lukien. Minä kaivoin hiekkaa punaisella muovilapiolla siniseen peltiämpäriin tylsistyneenä. Joskus harvoin sain ottaa mukaan jonkun pihan kavereista. Silloin saaressa olo oli huomattavasti mukavampaa. Vedessä pulikointi uimapatjoilla kaverin kanssa oli hauskaa ja lämpöä tuottavaa toimintaa.
Merivesi lämpeni uimakelpoiseksi yleensä vasta keskikesällä. Kylmässä vedessä yksin uiminen ei ollut kovin houkuttelevaa. Huulet sinisinä, hampaat kalisten istuin huopaan käärittynä odottamassa hypotermian oireiden lientymistä. Varsasaaressa ei ollut liukumäkeä eikä mitään muutakaan pikkupojan viihtymistä edistäviä varusteita. Saaren keskiosasta löytyi törkyinen hyyskä, mutta sitä ei lasketa. Oli vain luonnon hiekkaranta ja merivesi. Huippukohta oli eväiden syönti. Villasukkaan pujotetusta viinapullosta tarjoiltu auringonmakuinen lämmin maito tosin pilasi osan nautinnosta.
Matka Otsolahden venesatamasta vesitietä vanhempieni suosikkipaikkaan Varsasaareen kesti puolisen tuntia. Huonon sään yllättäessä sieltä pääsi siis myös nopeasti pois. Toista olivat silloin tällöin tehdyt kaukomatkat Pihlajasaaren ja jopa Suomenlinnaan. Päivän lehdestä aamulla luetut sääennusteet eivät olleet kovin luotettavia. Ei ollut mobiiliappsia, josta olisi voinut tarkastaa seuraavien tuntien pilvi- ja sadealueiden liikkeet. Helteinen kesäpäivä saattoi hyvin nopeasti muuntua raivokkaaksi ukkosmyrskyksi. Eikä ollut yksi tai kaksi kertaa, kun kyyristelimme uimapatjoilla veneen kokassa pelosta kalpeana myrskyaallokon hakatessa merikelvottoman venheen runkoa ja salamoiden räiskyessä ukkospilvien yöksi muuttamassa iltapäivässä. Pelastusliivejä ei tietenkään kenelläkään ollut.
Vaikka venematkaa kertyi toista tuntia, oli Pihlajasaari hellepäivän viettopaikkana huomattavasti houkuttelevampi Varsikseen tai Vasikkaan verrattuna. Helsinkiläisten auringonpalvojien kansoittamassa, puusillan yhdistämässä kaksoissaaressa oli kunnolliset toilettifasiliteetit ja ravintola. Ravintolan kahvilasta sai herkullisia, vastapaistettuja sokeroituja donitseja, jotka huuhdeltiin kurkusta alas kylmällä kolajuomalla. Sukkalämmin maito ja lauantaimakkaraleivät eivät vetäneet vertoja tuolle nautinnolle. Pelkästään munkkien paistamisen hajut saivat minut hyvälle tuulelle.
Polvihousuikäiselle Seurasaari oli lyhyen bussimatkan päässä oleva tylsä museoalue. Kesyt oravat olivat kyllä kivoja, mutta muuten suomalaisen talonpoikaiskulttuurin suojelualue ei innostanut. Suomenlinnassa oli sentään luolia, linnoituksia ja tykkejä. Ehdoton ykkössaari oli ilman muuta Korkeasaari. Sinne emme menneet omalla veneellä vaan ajoimme autolla kauppatorille ja kävelimme satamaan, josta saarelle pääsimme suurella lautalla. Korkeasaari oli unelmien täyttymys. Huonon olon tuottava pitkä automatkaan ei ollut rasite, kun kohta pääsisin näkemään oikeita viidakon ja savannin villieläimiä.
Vapaina käyskentelevät riikinkukot saivat jalat alleen rynnätessäni eteenpäin kohti pelottavaa karhulinnaa. Isäni muisti aina kertoa tarinan pojasta, joka kurkotti liian pitkälle rautaisen aidan yli. Apinoiden alue oli toinen suosikki. Paviaanien irvokkaita touhuja naureskeltiin niin että vatsaan koski. Kolmossija meni kissalaaksolle. Monena vuonna yksi tiikereistä - varmaankin pelkästä häkkiin sulkemisen aiheuttamasta frustraatiosta - oli kehittänyt omalaatuisen taidon. Asiasta tietoiset vierailijat seisoivat laajassa ringissä häkin edessä. Hauskuus tuli siitä, kun joku viaton meni liian lähelle uljasta eläintä ihailemaan ja sai päälleen runsaan kissanpissasuihkun.
Eräs uimapaikkakunta, jonne teimme useita autoretkiä kesän aikana, oli Hanko. Ajomatkaa kertyi yli kaksi tuntia, joka tarkoitti useita pysähdyksiä mennen tullen. Autopahoinvointini kun sai lisäkierroksia kuumassa autossa muovipenkeillä istumisesta.
Hangossa oli monta rantaa, joista valita. Plagen oli minun suosikkini, yhdestä syystä. Siellä oli tartsankaruselli; laite, joka tänä päivänä olisi ehdottomasti käyttökiellossa. Vinhasti pyörivästä karusellista roikkui eripituisia köysiä kuin liaaneja viidakossa. Köydestä kiinni pitäen sai kovan kyydin vedessä. Rohkeimmat viidakon kuninkaat kipusivat köyden kanssa karusellin keskiosan tasanteelle ja linkosivat itsensä vauhdilla kauas. Tartsaninkorvikkeen piti olla tarkka arvioidessaan laitteen pyörimisnopeutta ja köysissä hinautuvien ihmisten lukumäärää. Aika harvoin mitään pikku kolhuja vakavampaa sattui. Bellevue-ranta oli sitä samaa kuin Varsasaari sillä erotuksella, että siellä sentään oli liukumäki. Silversandiin tutustuin vasta parikymppisenä eräänä sateisena juhannuksena...
Kerran palatessamme Hangon reissulta ohitsemme kiihdytti hiekkatien pätkällä suuri kuorma-auto. Ilmeisesti sen takarenkaiden välistä sinkoutui Hillman Minxin tuulilasin läpi greipinkokoinen kivenmurikka suoraan edessä istuvien väliin. Näin onneksi, sillä tuollainen kivi olisi ihmiseen osuessaan tehnyt ikävää jälkeä. Sekuriittilasin pirstaleita oli koko auto täynnä. Isäni kävi hansikkaat kädessä poistamassa kehykseen jääneet palat ja matka jatkui - ilman tuulilasia. Kivi otettiin mukaan. Minun mielestäni kyseessä oli ilmiselvä onnenkivi, koska kenelläkään ei sattunut mitään.
Aurinkolasit päässä viittäkuuttakymppiä madellen pääsimme monta tuntia myöhemmin perille Menninkäisentielle. Tuulilasiton auto tuntui sopivan minulle: raikas, suoraan sisään virtaava ilma piti huonon oloni poissa. Isäni osoitti hänelle harvinaista huumorintajua vilkutellen olemattoman tuulilasin läpi tämän tästä muille tienkäyttäjille.
Mutta eivät autoretket pelkkää huvia olleet. Vanhempani olivat innokkaita sienestäjiä. Marjojakin käytiin poimimassa lähimetsää kauempaa. Sienimetsä. Jo pelkkä sanakin aiheuttaa inhon väristyksiä. Tuntitolkulla metsissä samoamista etsimässä Suomen parasta kanttarelliapajaa - sitä koskaan löytämättä. Haaparouskuihin ja suppilovahveroihin oli tyytyminen. Mustikat ja puolukat nypittiin varvuista yksitellen. Marjanpoimuri ja -puhdistinkin oli keksitty. Äitini mielestä oli kuitenkin parempi, että jätämme varvunroskat ja lehdet metsään; onhan silloin vähemmän siivottavaa kotona. Siispä kykimme vähämarjaisessa metsässä raahautuen mättäältä toiselle, kunnes ämpäri oli puolillaan. Silloin sai pakkotyön logiikkaa myötäilevästi pitää evästauon.
Marjoista sentään paistettiin piirakkaa tai keitettiin mehua. Varsinkin mummoni tekemän mustikkapiirakan ja jääkaappikylmän maidon ääressä näreikössä tapahtunut kidutus unohtui nopeasti. Sienet olivat sitten toinen juttu. Niitä keitettäessä syntyvä haju oli melkein yhtä ellottava kuin kattilassa muhiva limainen keitos. Sienipiirakka on aivan eri asia kuin mustikkapiirakka. Sitä yritin tolkuttaa vanhemmilleni. Turhaan.
Kaikki kiva ja ikäväkin loppuu aikanaan. Kun vanhempieni asumusero eteni avioeroon, katosi ensin vene. Auto ei heti kadonnut, mutta uusien, sedan-mallisten autojen kavalkadi katkesi. Autotalliin ilmestyi käytetty piilofarmari. Siis farmariauto, jossa takapenkin virkaa toimitti lastulevyistä tehty penkki, joka ei saanut olla menosuuntaan ja jonka pehmusteen paksuus oli tarkoin määritelty epämukavan ohueksi. Turvavöitä ei tietenkään ollut, olihan kyseessä verovapaa pakettiauto. Kun näin tuon kolhitun Taunuksen, ymmärsin symboliikan: olimme kaltevalla pinnalla.
Niin se Hangon kivi... Sitä säilytettiin autotallissa pitkään. Isäni myytyä viimeisen piilofarmariautonsa autotalli luovutettiin pois. Rantaelämä ja metsäretket loppuivat siinä samassa. En jäänyt asiaa suuremmin suremaan, mutta murikan hautasin talomme ulkoseinän peittävän villiviinin juurelle.
Tekstin tekijänoikeudet (c) 2020 Robert Ramberg.
Takaisin "Tapiola-novellit" etusivulle
Espoon karttapalvelu, Opaskartta 1958.
Helsingin karttapalvelu, Opaskartta 1962.