Räkälä

Linkki kirjoitukseen Facebook-ryhmässä "Tapiolan nuoriso 70-luvulta"

Alla muistumia seurakunnan nuorisotilasta. Ja sen alta...

Räkälä

Miksi Tapiolan seurakunnan nuorisotilaa, jonka virallinen nimi oli Olotila, alettiin kutsua Räkäläksi, on epäselvää. Nimitys sopi Menninkäisentien ja Tapiolan yhteiskoulun väliin jäävän metsikön suojassa lymyilevälle, isolle puutalolle joka tapauksessa erinomaisesti. Parakki oli epämääräisen ruskea väritykseltään ja se haisi. Ei aivan suoranaisesti samalta kuin miltä sen sokkelin alle jäävä hiekkainen perusta. Se alusta nimittäin haisi kissan kuselta. Se taas ei ole mikään ihme, sillä tuollainen rakennuksen suojassa vuoden ympäri kuivana pysyvä hiekkakenttä oli kuin jättiläismäinen kissanlaatikko. Olisin ollut varsin typerä kolli, jos en olisi tyydyttänyt erinäisiä tarpeitani Räkälän alla. Ja kulkukissoja Tapiolassa riitti. Lienee ollut varsin tavallista, että kesäkissat laskettiin vapauteen syksyn saapuessa. Sen verran maaseutua puutarhakaupunki oli, että Tapiolan alueella sijaitsi Hagalundin kartanon lisäksi muitakin taloja, joissa kissat suorittivat luontaista tehtäväänsä, jyrsijöiden terminointia. Kissapopulaatiolla taas on taipumus villiintyneenä lisääntyä holtittomasti.

Misuja ja kolleja liikuskeli myös Räkälän seinien sisällä. Paikka oli tavattoman suosittu tapiolalaisnuorison keskuudessa varsinkin vuosina ennen Heikintorin diskon avautumista. Olotilassa oli paljon muutakin nuorille suunnattua toimintaa. Partiolippukunnat järjestivät tapaamisiaan Räkälässä. Siellä toimi Margaretha von Bahrin balettikoulu. Urheiluseura Tapion Honka piti toimistoaan tuossa parakissa. Pianonsoittoa kuului silloin tällöin; epäilemättä soittotunti oli menossa. Myöhemmin myös muunlaista soitantaa törähteli talon uumenista. Tapiolan yhteiskoulun Big Bandin muusikot saivat lisätilaa Olotilasta. Oikea monitoimitila siis - johtuen varmasti siitä, ettei nopeasti kasvavan kauppalan vielä nopeammin laajenevalle nuorisopopulaatiolle parempia tiloja voitu - tai haluttu - osoittaa.

Uuden kirkkorakennuksen kellarissa oli tilaa. Huoneet olivat kuitenkin ikkunattomia, harmaita ja jumalattoman ankeita. Kaikenlaista kerhotoimintaa uusissa tiloissa tietysti järjestettiin. Postimerkkikerhon kokoontumisissa kävin siellä puolisen vuotta. Alkuun innokkaasti mukana olleena intoni hiipui ilta illan jälkeen. Pommisuojan neonvalojen kirkkaudessa hammastusten ja värimuunnosten tihrustaminen alkoi tuntua homekorvaisten ikämiehien tylsältä puuhalta. Kun Beatlesin musiikki rantautui Otsolahteen, postimerkkeily vaihtui levyjen keräilyksi. Olihan niissäkin värikkäät kuvakannet ja kummallisia merkintöjä tutkittavaksi.

Kävelin Räkälän ohi joka arkipäivä matkallani Tapiolan yhteiskouluun. Menninkäisenpolku, niin kuin hiekkatietä nimitettiin, kaartoi parakin ohi kohti koulua. Päivälläkin näkyi ikkunoista jos jonkinlaista liikehdintää - balettikoulu varmaan, Tapion Hongan asiakkaat tai sitten partiolaiset. Ihmisiä kulki sisään ja ulos takaovesta, joka oli rakennuksen länsipäädyssä. Illalla meno oli toisenlaista. Meitä muutaman vuoden vanhemmat pojat ja tytöt vaelsivat laumoina kohti pääoven kirkasta lamppua kuin yökiitäjät. Kävimme kurkkimassa ikkunoista. Huumaava rockmusiikki kaikui ulos asti. Sisällä pidettiin selvästi hauskaa. Ei tuo mitään pyhäkoulumeinikiä ollut. Tupakat kärysivät ja kirosanat kimpoilivat. Tuonne kun pääsisi!

Tuollaisina iltoina ei kannattanut yrittää lompakko ja siima -huijausta. Tottahan tuon jujun isoveli-ikäisetkin tiesivät. Sen saimme karvaasti kokea, kun erehdyimme syksyisenä perjantai-iltana hiekkatien varren pusikkoon väijymään lompakko houkuttelevasti siiman päässä. Lompakosta pilkotti Apu-lehdestä leikattu pienoiskokoisen, oikeaa seteliä jäljittelevän tarjoussetelin kulma. Ei ollut tiellä monta liikkujaa tuona vetisenä iltana. Märässä pensaassa kyttääminen alkoi kyllästyttää. Mutta sitten, tietyllä kellonlyömällä alkoi yöperhosten kerääntyminen Räkälän läheisyyteen. Sieltä tulikin sopiva kolmen porukka. Äh! Ohitse nuo menevätkin. Yhtäkkiä yksi joukosta hypähtää taaksepäin. Iskee jalkansa siiman päälle ja repäisee lompakon nauraa räkättäen mukaansa.

- Turha yrittää kundit! Kiitos hienosta lompsasta. Häh hää!

Emme päässeet Räkälään sisälle, mutta sen alle kyllä. Hassanin kanssa rakensimme sinne kissan kusen löyhkään salamajan. Tuon ikäisillä pojilla kun on DNA:han ladattuna voimakas majanrakennusvietti. Räkälän alapuoli ei suinkaan ollut tasainen hiekkakenttä. Reunoilla oli enemmän massaa kuin keskellä ja kun lapiolla hieman kaivoi, syntyi pienelle majalle sopivasti tilaa keskelle parakin alustaa. Hassanilla oli armeijan ylijäämämyymälästä ostettu hieno taittolapio, minulla haljennut muovinen lasten lumilapio. Niillä kaivoimme kuopan, jonka pohjalle raahasimme ensin styroksia ja sen päälle samalta läheiseltä rakennustyömaalta kähvellettyjä lankkuja. Seinät tehtiin laudoista ja vanerista. Kattohan oli valmiina - Räkälän lattia. Valaistus hoitui kynttilöillä ja rikkinäisellä öljylampuilla. Myös tupakka roikkui huulessa, kun iskimme korttia. Huonolla tuurilla me olisimme voineet syyllistyä tuhopolttoon monta vuotta etuajassa. Seinäkoristeiksi Hassan oli löytänyt Jallu-lehden sivuja. Rankimmassa kuvassa olivat Miss Monokini -kilpailun finalistit. Majan hylkäsimme eräänä sateisena syyspäivänä. Vihamielinen villikissaemo vastasyntyneine pentuineen oli vallannut tilamme. Itsesuojeluvaisto sai meidät hylkäämään ajatuksen häätötoimenpiteistä.

Rippikoululeirikesän jälkeen Räkälästä tuli toinen kotini. Matkaa kotioveltani sinne kertyi muutama sata metriä. Siellä oli varmuudella aina joku Menninkäisentien ja Poutapolun kavereista tai ainakin luokkatoveri muualta Tapiolasta. Yleensä mitään ohjelmaa ei ollut. Me vain hengailimme parakissa. Juteltiin, kuunneltiin levyjä ja poltettiin tupakkaa. Yhdessä huoneessa oli flippereitä. Olimme huudattaneet intensiivisesti the Whon Tommy-albumia ja sen innoittamana olimme täysin hopeakuulan lumoissa. Yritimme jopa pelata niin kuin teema-albumin protagonisti, kuuromykkä ja sokea Tommy - siis sokkona. Huonosti kävi. Flippereitä hakattiin aina, jos kolikoita oli tuhlattavaksi asti. Yksi kone, Vagabond, oli erityinen suosikkimme. Olimme keksineet, että laitteen takaosasta pääsi näpelöimään mekanismia. Tuolla flipperillä vapaapelit eivät koskaan loppuneet. Tai loppuivat ne siihen, kun eräs vanhempi kundi näki, mitä teimme ja töni meidät kavereineen pois koneen äärestä. Kostimme vääryyden kertomalla tilan valvojalle Rexille viallisesta laitteesta. Vapaapelit loppuivat kaikilta.

Räkälässä kuuli hyvää musiikkia. Monia uusia artisteja löytyi sattumalta, kun joku laittoi oman levynsä soimaan. Innostukseni the Beach Boysin kalifornialaiseen rantasoundiin syttyi eräänä kauniina kesäiltana, kun Surfin' USA iski koko voimallaan tajuntaani. Toinen pitkän linjan diggailu kehkeytyi Wishbone Ashiin. Parakissa oli Olotilan omiakin levyjä, mutta ne olivat naarmuisia ja täysin loppuun soitettuja. Niitä myös hävisi - varsinkin uudehkoja singlejä - ennen kuin ne joutuivat kovaan kohteluun yhteiskäytön mankeliin.

Joinakin iltoina oli järjestettyä ohjelmaa. Keskustelutilaisuudet sivuhuoneessa olivat mielenkiintoisia, vaikken itse uskaltanut suutani avata. Suuri seksuaalikeskustelu olisi varmasti nyt hauskaa kuultavaa. Juuri puberteettivuosiin ehtineet pojat ja tytöt debatoimassa asiasta, josta tuskin kenelläkään oli minkälaista kokemusta tai muuta selkoa kuin koulun terveysopin tunneilla saadut epämääräiset tiedonmuruset. Muitakin aihepiirejä oli. Rippikoululeirin jälkeisenä syksynä käytiin kiihkeitäkin teologisia väittelyitä. Joillekin kun rippikoulu oli se ensimmäinen askel kohti syvempää uskoa, toisille - kuten minulle - se todellinen viimein ehtoollinen. Bändi-illat olivat odotettuja, vaikka tilat hieman huonosti taipuivat vahvistettuun sähkösoitantoon. Ihailin suunnattomasti ystäväni Veli-Matin virtuoosimaista soittoa, tosin sävellaji ei aivan kohdalleen osunut.

Istumme Räkälän portailla. Ilta on lämmin. Tyttöjä ja poikia kulkee parakin ovesta sisään ja ulos. Tuttuja on paljon. Vähän väliä käsi heiluttaa tervehdyksen. Joidenkin kanssa vaihdan muutaman sanan. Tunnelma on hieno, melkein harras. Kunpa tällaisen pienen hetken voisi säilöä johonkin - sieluuni siitä jääkin sirunen. Minulla palaa savuke samoin Cassulla. Veli-Matti ja Markku eivät ole tupakkamiehiä. Tukat ovat pitkiä: minulla on puoleen selkään valuva liimaletti, Veli-Matilla blondi kiharapilvi, Cassulla pitkä, punertava heittofleda ja Markullakin kuontalon päät hipoisivat paidan kaulusta, jos hänellä sellainen paita päällään olisi. Olemme kaikki neljä olleet samalla rippikoululeirillä Hilassa. Kaveruus on syventynyt ystävyydeksi. Vaikka Veli-Matti on ylivertainen muusikkona, mietimme bändin perustamista. Markulla on myös soittotaitoa. Minulla ja Cassulla jonkin verran vähemmän. Tuollaisena kauniina iltana Olotilan portailla ystävien kesken unelmilla on siivet. Neljä kitaristia on tietenkin hieman liikaa. Markkua kiinnostaa basson varteen siirtyminen. Minua mietityttää sähkökitaran hankinta. Cassulla on 12-kielinen Eko. Rumpali puuttuu - niin kuin aina. Joku laittaa levyn soimaan.

- Tiukkaa menoa! Mikä bändi toi oikein on? Kuulostaa Beatlesiltä.
- En oo kuullu ennen. Magee kitarasoundi. Mennään tsekkaa.
- The Moys? Joku uus yhtye. Wild Tiger Woman. Se on ainaki biisin nimi. Joku on jo ehtiny raapimaan etiketin rikki.
- Kato kääntöpuolelle. Emmä oo tollasesta bändistä kuullu.
- The Move. Mä tiedän tän. Kuunnelkaa! Omnibus. Aika hillitön. Mä diggaan tota kitaraa.

Ilta pimenee ja höpötys jatkuu. The Move siirtyy osaksi elämäni ääniraitaa - lopullisesti.

Käynnit Räkälässä harvenivat vähitellen kuin itsestään. Lukio-opintoihin minun oli panostettava huonosti menneen alun jälkeen todenteolla. Musiikki- ja soittoharrastukselle tilaa löytyi kavereiden kodeista. Poutapolun Klitsussakin oli tilaa ja paremmat soittopelit. 18-vuotiaana avautuivat vihdoin diskojen ovet. Vesimies-disko ei haissut homeelle eikä kollin kuselle. Suuntasimme horjuvan kulkumme kohti Otaniemen Dipolia. Pohjat piti tottakai ottaa, ettei kesätöissä vaivalla kasattuja rahoja mennyt muutamaa tuoppia enempää.

Koulunkäyntini loppui suvivirteen keväällä 74. En enää kulkenut kivenheiton matkaa koululle. Keskustaankin kuljettiin pääasiassa laatoitettua raittia pitkin. Räkälä unohtui Menninkäisenpolun rehevöityneen metsän piiloon. Ei parakissa suinkaan toiminta loppunut. Markku, josta oli tullut oikea muusikko, soitti Fender Jazz Bassia Tapiolan yhteiskoulun Big Bandissa. Harjoituksia pidettiin edelleen Olotilassa. Kallisarvoisia nuotteja säilytettiin metallikaapissa. Siitä ei kuitenkaan ollut Big Bandin nuottien turvaksi lauantain aamuyöllä. Sarjapyromaani iski kello kaksi aamulla. Räkälä paloi perustuksia myöten palokunnan joutuessa tyytymään palon rajoittamiseen. Paitsi nuotteja myös soittimia tuhoutui. Lauantaina olimme joukolla katsomassa savuavia raunioita. Länsiväylä raportoi koko sivun jutullaan tapahtumasta. Kuvituksena käytettiin That Old Black Magic -kappaleen lähes kokonaan tulensyömää nuottisivua.

Se the Moven single... Joidenkin käsien välityksellä se ajautui minulle. Siinä voi vieläkin haistaa tutun Räkälän tuoksun.

 

Tekstin tekijänoikeudet (c) 2020 Robert Ramberg.

 

Takaisin Tapiola-novellien etusivulle