Böömi ja Määri

Linkki tekstiin Facebook-ryhmässä "Tapiolan nuoriso 70-luvulta"

Eirolan Pekan luvalla vakavaa asiaa postimerkkeilystä...

Böömi ja Määri

- Nyt mä tiedän, mitä mä alan kerää!
- No?
- Böömiä ja Määriä.
- Mitä?
- 144 merkkiä. Eikä uusia tule.

Postimerkki-innostus kävi kuumimmillaan. Selailimme Pekan kanssa Michelin Eurooppa - arvoluetteloa, kun törmäsimme Natsi-Saksan toisen maailmansodan aikaiseen tšekkiläiseen protektoraattiin. Se oli ollut olemassa vain kuusi vuotta. Täydellinen maakokoelma oli jokaisen postimerkkeilyyn hurahtaneen pikku- ja vähän isommankin pojan tavoittamaton fantasia. 144 merkkiä olisi sopiva määrä ja takuu siitä, ettei jokainen uusi vuosi uusine merkkeineen sysäisi tavoitetta aina vain kauemmaksi, sai Böömin ja Määrin kuulostamaan houkuttelevalta. Harmi vain, ettei tuon alueen merkkejä ollut saatavilla Suomessa kuin sattumalta. Pekka oli jostain kilotavarapussista löytänyt kolme. Häneltä siis puuttui enää 141 merkkiä. Hyvä alku.

Pekan isä on oikea aikuinen filatelisti. Hänen upeaa Suomi-kokoelmaansa saamme katsoa ihaillen. Koskea siihen ei saa. Tuon ikäisten pikkupoikien käsihygienia on aivan liian epämääräistä. Niinpä isä itse kääntelee kierreselkäisen Norma-kansion sivuja hellästi ja rakkaudella kertoen samalla merkkeihin liittyviä tarinoita. Täydet sivut värikkäine merkkiriveineen aiheuttavat syviä huokailuja olohuoneen pöydän ympärille kerääntyneessä ryhmässä. Zeppelin 1830 -virhepainanta on yksi kokoelman jalokivistä. Tavallinen 10 vanhan markan merkki oli muuttunut keräilyharvinaisuudeksi, kun siihen oli lätkäisty väärä vuosiluku. Nyt merkin arvo on useita satoja markkoja ellei enemmän, sanoo Pekan isä. Poikajoukossa käy kohahdus. Satoja markkoja! Tämäkin oli löytynyt melkein arvottoman kilotavaran joukosta, hän jatkaa.

Tällainen kylvö osui hyvään maahan. Purkkakuvien keräily oli jo antanut oivat lähtökohdat. Siitä oli enää pieni hypähdys postimerkkeilyharrastukseen. Purkkakuvat olivat kivoja, mutta ei kukaan maksaisi halutustakaan kuvasta markkaa enempää. Sitä paitsi purukumin jäystäminen ei ollut hyvä hampaille. Filatelia, niin kuin postimerkkien keräilyä hienosti kutsuttiin, oli harrastus, jonka aikuisetkin ottivat tosissaan. Aivan liian tosissaan, tulin huomaamaan...

Postimerkkeilyn aloittaminen oli helppoa. Merkkejä liimailtiin kortteihin, kirjeisiin ja paketteihin. Postilla oli pienkuljetusten monopoli ja merkeillä varustettua tavaraa kulki pitkin Suomea tavattoman paljon, miljoonia yksiköitä vuodessa. Jo pelkästään omaan kotiin tulevista korteista ja kirjeistä sai kuukaudessa helposti kokoelman alun. Käyttömerkit olivat arkisen näköisiä, valjunvärisiä leijonavaakunoita tai äijänpäitä. Joskus joku vaivautui varustamaan kirjeen erikoismerkillä. Paketteihin niitä meni useampi. Eikä niistä voinut erehtyä. Merkit olivat isokokoisia ja kauniisti piirretyt kuvat värikkäitä. Merkkikohta saksittiin irti ja pantiin vesisoikkoon likoamaan, kunnes postimerkit olivat irronneet. Sitten niiden annettiin kuivua. Kuivuneet merkit säilytettiin vaikka kenkälaatikossa ellei asianharrastajalla ollut asianmukaista keräilykansiota, johon ne voitiin lajitella vaikkapa aiheen mukaan ja johonkin muuhun sopivaksi katsottuun järjestykseen. Kotimaiset merkit yhdessä kansiossa, ulkomaalaiset toisessa. Siitä se lähti. Mutta eihän tuollainen kotikeräily mihinkään johtanut. Merkkejä piti saada lisää, koko ajan lisää - kymmeniä, satoja, tuhansia.

Pekalla oli melkoinen etulyöntiasema filatelistin poikana. Kun Pekan isä vielä työskenteli Suomen Pankissa kamreerina, hänen käsiensä kautta kulkevien arvopostilähetysten virta oli ehtymätön. Suuriarvoisia merkkejä tarvittiin erityisesti kirjattuihin kirjeisiin - ja paljon. Pekan merkit olivat siististi hänen isältään saamissaan kansioissa. Hänen luonaan pääsin myös ensimmäisen kerran selailemaan edellisen vuoden Norman postimerkkiluetteloa. Jutun juoni alkoi vähitellen valjeta. Merkkejä oli julkaistu jo toista sataa vuotta ja niiden arvo vaihteli erinäisistä syistä. Pekan puheessa vilahtelivat sellaiset termit kuin hammastus, vesileima, liimake, kenttäposti, virhepainanta, soikiomerkki, ensipäivänkuori, postileima ja monet muut. Kuuntelin lumoutuneena. Arvoluettelo oli auki keittiön pöydällä.

- Tollasesta soikiomerkistä voi saada satoja markkoja, jos sen myy.
- Onks sulla tollanen?
- Ei. Mut faijalla on pari.
- Se on sitte rikas! Josse myy.
- No, ei se niitä myy. Se on keräilijä.
- Ahaa!

Tämä olisi jotain muuta kuin Uudet aseet -purkkakuvien jahtaaminen. Minun ei tarvitsisi löytää kuin muutama harvinainen fritsu ja voisin ostaa vaikka sen kolmivaihteisen kullanvärisen Cresentin, joka koristi Tapiontorin urheilukaupan ikkunaa. Olin jo muutaman viikon irrottanut merkkejä kotiimme tulleesta postista. Pahvilaatikossa niitä oli varmaan toista sataa. Nyt tähän hommaan oli saatava ryhtiä. Ja kunnon välineet. Pekka antoi auliisti neuvoja ja ohjeita. Hän tuli pyynnöstäni vilkaisemaan kenkälaatikkokokoelmaani. Pekka pyysi atuloita. En ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.

- Ai pinsetit! Äiti! Onko meillä pinsettejä? Käykö tällaiset? Ai, pitää olla lattapäiset. Ja ei saa koskea käsin. Selvä.

Äitini kulmakarvojen nyppimispinsetit saivat nyt kelvata. Muutamassa minuutissa Pekka teki yleisarvion merkeistäni. Jokunen erikoismerkki oli joukossa. Tuomio oli nopea. Tästä on hyvä lähtökohta, mutta aivan ensimmäiseksi minun olisi hankittava Norman luettelo ja oikea maakohtainen keräilykansio.

Tiesin, että Mäntyviidan kirjakaupan valikoimissa oli myös harrastuskirjallisuutta. Norman uusi luettelo löytyikin, mutta se oli niin kallis, etteivät rahani riittäneet luettelon lisäksi Norman Suomi-kierreselkäkansioon eikä edes kiinteäsivuiseen aloittelijan versioon. Arvoluettelon halusin. Olihan selvä, että vakavahenkinen filatelisti tutkii suurennuslasilla lattapääatulan kärjessä pyörittelemänsä keräilykohteen arvon ennen kuin päättää, mihin kansioon sen hellävaraisesti siirtää. Poistuin myymälästä harmissani. Ovi jysähti perässäni kiinni. Tuulinen päivä riepotti syksyn lehtiä pitkin kävelyraittia. Laitoin takin nappeja kiinni ja kiilasin luettelon leukani alle. Katsoin jalkoihini. Kymppi! Refleksinomaisesti napsautin kenkäni setelin päälle ennen kuin se liiteli tiehensä. Käännyin saman tien ympäri takaisin Mäntykirjaan. Muutamalla taskustani löytyneellä kolikolla ja löytökympillä sain kiinteäsivuisen kansion, pussillisen liimakkeita ja lattapääatulat. Nyt olin täysin valmis avaamaan oven postimerkkeilyn ihmeelliseen maailmaan.

Tutkin koko illan luetteloa. Nostelin atuloilla kenkälaatikosta merkkejä, nuolin liimakkeita ja liistrasin postimerkin toisensa jälkeen keräilykansion sivuilla olevan vastaavan kuvan päälle. Aina kun sain merkin oikealle paikalleen, katsoin luettelosta sen arvon ja merkitsin luvun ruutuvihkoon. Vihkon kanteen olin kirjoittanut "Roban kokoelman arvon kehitys". Intensiivinen työskentely jatkui ja ilta pimeni. Äitini tuli viereeni ja laski kätensä olkapäälleni.

- Nyt taitaa olla hampaiden pesun aika. Tuota voit tehdä huomennakin. Kello on jo melkein kymmenen.
- Äiti, äiti! Tiedäks mitä? Mun kokoelman arvo on 14 markkaa 50 penniä! Enkä mä oo edes kattonu kaikkia merkkejä! Mä oon rikas.

Pian olivat kaikki sukulaiset ja tuttavat valjastettu kirjekuorien, korttien ja postipakkausten säästämiseen. Pienistä puroista syntyy mahtava virta, sanotaan. Merkkejä alkoi tullakin mukavasti lisää. Usein kun joku sukulainen tuli kylään, tuliaisena minulle oli nippu käytettyjä kirjekuoria merkkeineen. Innokas nuori harrastaja oli helppo tehdä tyytyväiseksi. Joukossa oli myös ulkomaan postia. Olin myös vannottanut äitini, joka toimi Suomen Värissä johdon sihteerinä ja ulkomaankirjeenvaihtajana, panemaan talteen kaikki kuoret. Vaikka Suomi-kokoelman täydentäminen oli ensisijainen tavoite, en tietenkään kaihtanut muunmaalaisten merkkien kertymistä vapautuneeseen kenkälaatikkoon. Syntymäpäivälahjaksi saamaani muovitaskullinen iso kansio alkoi pian täyttyä aiheenmukaisista sivuista: autot, lentokoneet, laivat, kukat, kasvit, eläimet... Merkit olivat suuria ja koreita. Pekan Michel-hinnaston perusteella oli kuitenkin selvää, ettei juuri millään ulkomaan merkillä ollut muuta kuin esteettinen arvo.

Hassan, tottakai, oli myös postimerkkeilijä. Hän oli keksinyt kätevän ja maksuttoman tavan kokoelman kasvattamiseen. Koska suurin osa ihmisistä ei ollut filatelisteja eikä tiennyt merkkien arvosta tuon taivaallista, ne päätyivät roskiin. Roskisdyykkausta harrastimme muutenkin satunnaisesti, mutta nyt jäteastioiden penkomiselle oli löytynyt jalommat perusteet. Pian hoksasimme, että asuintaloyhtiöiden roskapöntöistä kirjeiden ja korttien löytäminen oli sattuman kauppaa. Lajittelemattomien talousjätteiden penkominen oli sitä paitsi tympeää puuhaa ja löydöt vähäisiä. Keskitimme tarmomme siis erilaisten firmojen ja konttoreiden jäteastioiden tonkimiseen. Kaikkein antoisimmiksi osoittautuivat pankit, isännöintitoimistot, verovirasto ja tietenkin Kansaneläkelaitos. Asiakirjojen tuhoaminen tai jäteastioiden lukitseminen ei ollut mitenkään yleistä - ties mitä muuta niistä olisi löytynyt. Mutta meitä kiinnostivat yksinomaan postimerkit. Teimme iltaisin ja viikonloppuisin polkupyörillä pitkiäkin lenkkejä reput selässä merkkejä metsästäen: Tapiolan keskustan paikat ensin, sitten Pohjois-Tapiolan pari kohdetta ja viimeiseksi Otaniemen Dipolin alue. Tottakai muukin käyttökelpoinen tavara huomioitiin. Jonkin firman tehdessä muuttoa saattoi roskiin mennä aivan ehjiä konttoritarvikkeita, jopa kirjoituskoneita. Kotiin palatessamme piti Hassanin isä hälyttää käymään löytöpaikalla poimimassa rahanarvoiset laitteet talteen. Kun tavara oli muutettu rahaksi, saimme löytäjinä pienen provision. Kymmenen kilometrin pyörälenkillä kasvoi myös kunto.

Konttorien ja firmojen roskiksissa on harvoin mitään orgaanista. Tuhkakupit on tietenkin tyhjennetty paperiroskan sekaan. Haju on ikävä, mutta tupakannatsojen pöyhiminen ei ole kuitenkaan niin epämiellyttävää kuin pois heitettyihin ruuanjätteisiin paljaan kätensä sohaiseminen.

Olemme sunnuntain dyykkauskierroksella. Vakiokohteiden lisäksi yritämme aina katsoa takapihoja uusin silmin. Koskaan ei tiedä mikä aarre tuossakin pöntössä lienee piilotettuna. Harjaantuneelle dyykkarille riittää usein nopea silmäys potentiaalin toteamiseksi. Keskusta on nyt käyty läpi. Kelan astiat eivät pettäneet tänäänkään. Perusmerkkien seassa oli muutama Punaisen Ristin ja Tuberkuloosiliiton erikoismerkki. Parhaat löydöt olivat ehdottomasti vanhat lentopostimerkit 30-luvulta. Mummoilla ja vaareilla on yhä kaapeissaan vanhoja markka-arvoisia merkkejä, joita tarpeeksi monta kuoreen liimaamalla nykyinen postimaksu tulee katettua. Leimattuna tuollainen merkki on kymmeniä kertoja nimellisarvoaan kalliimpi. Suuntaamme jo kohti Pohjois-Tapiolaa Hassanin oivaltaessa uuden penkomispaikan. Kas kun emme ole aiemmin keksineet terveysaseman jäteastioita kopaista. Kiepsautamme pyörät pönttöjen viereen parkkiin. Metallisia astioita on rinnakkain kaksi aivan samanlaista. Vasemman puoleisesta löytyykin melkoinen nippu kirjeitä. Lievä kemikaalin tuoksu hieman häiritsee. Nykäisen toisen pöntön kannen auki. Haju on etova. Ja niin on näkykin. Jäteastia on täynnä punaisenruskeita siteitä ja tuppoja. Meitä kohti sojottavat sadat ruiskut verisine neuloineen. Hassan lyö kannen kiinni ja oksentaa pensaaseen. Kylmä hiki nousee otsalleni ja vatsassani kiertää. Äkkiä pois pihalta raittiiseen ilmaan. Kierros jää kesken ja terveysaseman kuoret ravistamme lähimpään roskapönttöön. Hassanin reppuun jää pitkäksi aikaa outo haju. Seuraavalla kierroksella kierrämme paikan kaukaa. Kummankin repussa on nahkahanskat.

Ajoimme joskus bussilla Helsinkiin lähinnä postimerkkiliikkeiden näyteikkunoita ihailemaan. 60-luvun puolessa välissä niitä oli keskustan alueella useita. Rahavarat riittivät yleensä vain kilotavarasäkin ostoon. Ainahan voi toivoa, ettei liikkeenharjoittaja ollut jaksanut kovin tarkkaan käydä läpi, mitä oli pussiin kauhonut. Jopa Stockmannin alakerrassa oli pieni pömpeli, jossa myytiin filateliatuotteita. Norman luetteloa tutkiessamme olimme tehneet mielenkiintoisen havainnon: joidenkin vanhojen erikoismerkkien arvo oli leimattuna moninkertainen. Leimaamattoman sai kolmellakymmenellä pennillä, leima siihen lyötynä nosti merkin arvon yli kymmenkertaiseksi. Hassanilta eivät ideat tunnetusti loppuneet. Ostimme muutaman halvan leimaamattoman Punaisen Ristin merkin. Takaisin Tapiolaan ehdittyämme suorimme oikopäätä Mäntyviidan postiin. Olin itse hieman epäileväinen, mutta Hassan käveli itsevarmana vapaan virkailijan tiskin luokse ja pyysi hänet leimaamaan kirjoitustasolle levittämänsä merkit. Täti ei oikein ymmärtänyt, mistä on kyse, mutta lätki leimat, vieläpä Hassanin ohjeiden mukaan: Tapiola-nimi ei saa näkyä kokonaan,vain TA ja päiväyksestä ei saa näkyä vuosiluvun loppu. Ystäväni perässä pyysin virkailijaa tekemään samat temput. Jotta väärennös olisi uskottava, oli merkit kotona laitettava vielä likoamaan. Eihän käytetyn postimerkin liimapuoli voi olla koskematon… Arvonnousu oli huomattava.

Lopulta sain sen Norman kierreselkäkansion. Oli aivan älytön vaiva irrottaa vanhasta kansiosta kaikki sen sivuille liimakkeilla kiinnitetyt postimerkit rikkomatta niitä. Pekalta sain hyvän vihjeen: höyryttämällä liimake irtoaa siististi repimättä merkin takapuolta. Höyryä saa kun laittaa vedellä täytetyn kahvipannun liedelle kiehumaan. Äitini palatessa töistä olin saanut puolet merkeistä irti. Koko keittiö oli täynnä vesihöyryä. Keittiön ikkunat olivat huurtuneet umpeen. Katosta tippui kondensoitunutta höyryä pisaroina lattialle ja pöydille. Postimerkkejä oli joka puolella sanomalehtien päällä kuivumassa. Häärin sekasotkun keskellä naama punaisena ja t-paita hiestä ja höyrystä märkänä. Sitten joku vielä väittää ettei filatelia ole fyysistä.

Oikea filatelisti käy säännönmukaisesti postimerkkinäyttelyissä. Minä en ollut koskaan käynyt. Joten olen hyvin iloinen ja innoissani, kun Pekka rimpauttaa ovikelloamme keskiviikkona ja kysyy haluanko lähteä lauantaina hänen isänsä kyydillä suurnäyttelyyn messuhalliin. Odotan malttamattomana viikonlopun alkua. Perjantaiyönä kieriskelen sängyssäni pitkään ennen kuin nukahdan. Vihdoin lauantaiaamupäivä koittaa ja pakkaudumme perheen Kupla-Volkkariin. Messuhallin sisäänkäynnin edessä parveilee runsaasti ilmiselvästi keräilijöiden oloista vakavailmeistä joukkoa. Tunnen olevani yksi niistä vihityistä, joille suodaan oikeus astua kaikkein pyhimpään. Sisään päästyämme Pekan isä tyrkkää meille näyttelyluettelon ja kiirehtii tapaamaan tuttujaan, joita tuntuu koko suuri halli olevan täynnä. Lähdemme omin nokkinemme vaeltamaan vitriiniltä toiselle. Pekka tankkaa tietoja paksusta luettelosta. Puhe kuulostaa korvissani esperantolta. Seuraava lasikaappi. Kultamitalikokoelma. Hopeamitalikokoelma. Harvinainen värimuunnos. Erikoinen hammastus. Hieno leima. Postihistoria. Aihekokoelma. Vermeil-pisteytys… Jalkojani särkee. Silmäni yrittävät väkisin mennä kiinni. Väsyttää. Kyllästyttää. Haukotuttaa. Haukotus tarttuu ystävääni. Meitä molempia pissattaa. Onneksi sivukäytävältä löytyy vessa. Ja tuolla on kahvila. Jaamme pullon kokista ja juttelemme Matkalla avaruuteen -televisiosarjan käänteistä. Onnistuukohan se ilkeä robotti tuhoamaan aluksen ohjausjärjestelmän. Alamme pelata risti-nollaa pöydälle jätetyllä ruutupaperilla. Yhtäkkiä Pekan isä tarpoo paikalle. Pari tuntia onkin hujahtanut pelatessa. Nyt on kotiinlähdön aika. Automatkalla Pekan isä on hurmiossa.

- Kyllä oli mielenkiintoinen näyttely tänä vuonna. Noin montaa kultamitalikokoelmaa ei aiemmin ole ollut esillä. Ja ne ensipäivänkuoret. Ai, ai! Se hammastusvirheinen keltainen kopeekkamerkki, se on kuulkaa todellinen löytö. Se on siinä näyttelyluettelossa sivulla 78. Katsokaa. Eikö ole upea.

Kuplan takapenkillä on hiljaista. Olemme unohtaneet luettelon messuhallin miestenvessan käsienpesualtaan reunalle.

Kun Tapiolan betonikuutiokirkko valmistui, tuli sen yhteyteen myös kerhotiloja. Rippikoulut tarvitsivat luokkahuoneita ja kuorot harjoitustiloja. Eikä aikaakaan, kun Tapiola Tänään -lehdessä oli pieni ilmoitus postimerkkikerhon aloittamisesta. Juuri tuota olimme odottaneet; oikea kerho meille filatelisteille. Ja vieläpä kirkon uusissa tiloissa. Pekka ja Hassan olivat heti innolla mukana.

Huone oli kirkon kellarissa, pommisuojassa. Sellainen steriili neonvaloilla valaistu ikkunaton paikka - täynnä siistejä, uusia, arkkitehdin suunnittelemia epäergonomisia tuoleja ja kromijalkaisia pöytiä. Väliäkö hällä, kun pääsi saamaan oppia aikuisilta tosikeräilijöiltä. Pari ensimmäistä kerhoiltaa ei luvannut hyvää. Paljon oli puhetta postimerkkeilystä ja postitoimen historiasta. Sitten vihdoin päästiin asiaan. Kokoelmia vertailtiin ja pohdittiin miten puuttuvia merkkejä parhaiten saisi hankittua. Yllättäen kerhon vetäjäsedillä olikin tähän valmis ratkaisu. Kerhohuoneen nurkkaan oli ilmestynyt isoja postisäkkejä täynnä leikkeitä merkkeineen. Niistä oli lupa ottaa kokoelmasta puuttuvia yksilöitä. Pelin säännöt olivat pian selvät. Vanhemmat filatelistit käyttivät hyväksi nousevaa sukupolvea raahamalla säkkikaupalla bulkkitavaraa liotettavaksi. Meitä oikein kehotettiin nappaamaan mukanamme isot pussilliset kilotavaraa kotiin työstettäväksi. Keittiössämme oli jossain vaiheessa monta vadillista kirjeistä ja korteista saksittuja merkkejä likoomassa. Toinen mokoma oli aukilevitetyn Hesarin päällä kuivumassa. Kolmas vuoro teki työtään Otavan Ison Tietosanakirjan osien lehdillä suoristumassa. Sitten kun koko satsi oli valmis, pakkasin sen Muffins-laatikkoon, merkitsin kappalemäärän tussilla päälle ja vein sen kerhon sedille.

Yritin aina saada työni palkaksi kokoelmastani puuttuvia Tuberkuloosiliiton tai Punaisen Ristin hienoja merkkejä. Sedät sanoivat vakiovastauksena, että hyvän kokoelman perustan luovat vanhat käyttömerkit. Erikoismerkkejä sai yhden tai kaksi viittäsataa käsiteltyä perusmerkkiä kohden. Kerhon setien vastahakoisuus luovuttaa haisevaa ja limaista liotustyötä vastaan muuta kuin pääosin vanhoja leijonamerkkejä johti tietenkin kerholaisten osalta lukumäärien liioitteluun ja vetäjien osalta ääneen lausuttuihin epäilyksiin mahdollisesta huijauksesta. Koko homma alkoi vähitellen ottaa kupoliin rankasti. Hassanin kanssa jaksoimme syksyn loppuun. Pekka lopetti seuraavan vuoden alussa.

Postimerkkinäyttelyiden antama kuva ammattimaisesta keräilystä ja kerhotoiminnan pitkäveteisyys katkaisivat harrastuksen siivet. Ei tietenkään heti ja lopullisesti. Populaarimusiikki ja levyjen keräily vain ajoi ohitse lujaa ja nopeasti vuosikymmenen puolessa välissä. 60-luvun lopulla Normat olivat unohtuneet kaapin perälle. Kun musiikin kuuntelusta edettiin instrumenttien soittamiseen, peli oli selvä. Sähkökitaraa laukussa kanniskeleva pitkätukka herätti tytöissä hieman enemmän kiinnostusta kuin Norma kainalossa hiippaileva filatelisti.

 

Tekstin tekijänoikeudet (c) 2020 Robert Ramberg.

 

Takaisin "Tapiola-novellit" etusivulle

 

"Tapiola tänään", Asuntosäätiön tiedotuslehti, nro 8/66, 24.02.1966

Powered by Aava 3