Vesimiehen aika

Linkki tekstiin Facebook-ryhmässä "Tapiolan nuoriso 70-luvulta"

Jotain muistan myös Vesimiehestä ja parista muusta bailupaikasta...

Vesimiehen aika

Räkälä oli palanut maan tasalle eikä Heikintorin diskolla ollut edes B-oikeuksia. Savukkeita sai aikuisuuden kynnyksellä oleva myöhäisteini polttaa julkisesti - jos kehtasi. Kuningas Alkoholi oli hieman toinen juttu. Keskioluen tai viinin kanssa läträämistä ei katsottu hyvällä silmällä kenenkään kotona. Ei edes silloin, kun tuota aikova oli täysikäinen. Puskakännit Vallareilla saattoivat päättyä kylmettymiseen tai Kino Tapiolan katsomon lämmössä noloon penkille nukahtamiseen.

Olin syntynyt lokakuun lopulla ja aina ollut luokan kuopus. Kesällä eivät nuorten suosikkipaikat olleet auki, joten muutaman kuukauden ikäero ei silloin haitannut. Syksyn tullessa tilanne oli aivan muu. Olin ainoa, joka joutui jäämään kotiin televisiota tuijottamaan koko muun jengin suunnatessa hilpeän kulkunsa kohti Otaniemen iloja. Nuo kahdeksan viikkoa syksyllä 1973 olivat elämäni pisimmät. Sain tyytyä vain suurenneltuihin kuulopuheisiin Dipolin kapakoiden riemuista.

Vielä yhden lisäviikon jouduin kärsimään juuri sen tärkeän syntymäpäivän osuessa sunnuntaille. Torstaina sitten vihdoin suoritin a-ostokset viikonloppua varten. Olin Alkon hinnastosta alleviivannut ehdokkaita. Viinakaupan tiskillä piti osata asiansa esittää takeltematta. Juhlan kunniaksi päätin ostaa jotain muuta kuin sitä ainaista Soavea. Päädyin Rom Cassikseen ja munalikööriin. Cassis sen vuoksi, että siinä kuulemma oli paras hinta-alkoholi -suhde. Kukaan ei ollut kertonut tuon hirvityksen mausta mitään... Munalikööri oli päähänpisto. Pidin kananmunista, joten kuvittelin juoman myös olevan hieman kuin kananmuna-sokeri -sekoituksen juontia. Olihan se - hieman.

Perjantaina 26 päivänä lokakuuta kokoonnuimme vihdoin Cassulla. Tai olivathan muut tässä klubissa ehtineet jo muutaman kerran käydä. Cassun äiti suhtautui ihme kyllä myötämielisesti tällaiseen esidiskoiluun. Cassulla oli myös erinomaiset stereot: Garrardin levysoitin, Harman-Kardonin vahvistin ja miehenkorkuiset, itsetehdyt kaiuttimet. Jytinää riitti - varsinkin sen jälkeen kun ovi kävi ja äiti poistui. Jokaisella oli jotain juotavaa. Pohjien ottaminen oli perinteinen metodi, joka kulkeutui sukupolvelta seuraavalle. Olut ja lonkero olivat halvimmat juomat, joita diskoista ja kapakoista sai. Nekin liian kalliita, jotta niillä oli voinut illan tyhjästä aloittaa. Sitä paitsi monet uudet levyhankinnat pääsivät ensikuunteluun näissä istujaisissa. Oli nastaa hiljalleen humaltua hyvien kavereiden ja älppäreiden seurassa. Musiikista keskusteltiin ja uudet artistit punnittiin tarkkaan.

Cassu kolistelee jääkaapin pakastelokerosta irti jääpalatarjottimen. Huljuttelee sitä vesihanan alla ja kippaa irtopalat isoon kulhoon keskellä pöytää. Yksi toisensa jälkeen violeteista Alkon muovikasseista nousee pöydälle myös pullo. On Soave-valkoviiniä, Karhu-olutta, Carillo-katkeroa, Lonkeroa... Nostan omasta kassistani esiin ison ruskean pullon. Klassista cassista kassista: rommista ja mustaherukkamehusta valmistettu makea aperitiivi. Luen etiketistä. Puujalkavitsi naurattaa nousuhumalan odotuksessa. Jäitä lasiin ja cassista päälle.

- Kippis! Vihdoinkin messissä ja henkkarit taskussa. Tästä lähtee.
- Roban täysikäisyydelle! Pohjanmaan kautta.

Huitaisen lasin puolikkaan kitusiini. Ällöttävä sokerinen herukkaesanssin maku hyökkää täysillä makuaistini kimppuun. Elimistöni päättää hylkiä ilmeistä myrkkyä. Cassis purskahtaa nenästäni ulos. Pääosin takaisin lasiin, muutama roiske lentää pöydälle. Singahdan keittiöön niistämään nenäni ja huuhtelemaan suuni. Tuon samalla talouspaperin palan, jolla siistiä pöydän.

- No, mikä tuli? Eikö cassis maistu?
- Emmä voi juoda tota litkua. Aivan karmee maku. Maistuu ihan käytetylle yrjölle.

Onneksi minulla on salainen ase muovikassissa. Munalikööri. Kaivan esiin siron, munankeltuaisen värisen likööripullon. Erittäin täyteläinen, sanoo etiketti. Ja on oikeassa. Kyseessä ei niinkään ole juoma vaan paksu, makea alkoholisoitu kiisseli. Maku sentään on siedettävä. Mutta juominen ei onnistu. Haen keittiöstä lusikan sekä lasisen jälkiruoka kulhon. Valutan likööriä siihen. Keltainen, paksu tahma plumpsahtelee hiljalleen astiaan. Alan lusikoida munalikööriä muiden vääntelehtiessä naurusta.

- Pokelle voidaan sanoo, ettei Roba mitään oo juonu. Se on vaan syöny munia.

Timo suostuu vaihtamaan pari lonkeroa melkein täyteen pulloon cassista. Kello käy kuutta ja tunnelma nousee jokaisen kulauksen myötä. Hurriganesin Rock and Roll All Night Long laittaa lasit ja pullot pöydällä helisemään. Kohta nostetaan kytkintä ja taivalletaan Dipolin Vesimieheen.

Dipoli on eräänlainen bailupaikkakeskittymä. On kolmenlaista tilaa, mistä valita. Kaljakellari on pahiten alkoholisoituneiden tippa-insinöörien suosiossa. Se on puhtaaksiviljelty ryyppäysmesta varustettuna hyvällä jukeboksilla. Tapiolalaisnuorison suurimman suosion saa Vesimies-disko. Nimessä on tietty huumoria, vaikka sen synty liittynee Hair-musikaalin levittämään hippie-huumaan. Vesimies on karu kuin vanha messuhalli - vain Dipolirakennuksen suuri ruokasali hieman muokattuna iltakäyttöön. Tilaa on runsaasti, seinät valkoiset ja valaistus kirkas; neonputket loistavat ylhäällä katossa. Ei siis mikään tunnelmallinen illanviettopaikka. Ainoa bile- ja diskokäyttöön vartavasten suunniteltu rakennus on Teknologföreningenin - nykysilmin aikalailla Tähtien sodan maataistelurobotilta näyttävä ja pitkällä betonilipalla koristeltu Täffä. Valaistus on sopivan himmeä ja säädettävissä. Tanssilattia tiskijukkineen ja strobovaloineen sekä iso baaritiski täyttävät alakerran. Toisessa kerroksessa on pienempi juomatiski ja viihtyisiä, pöytiä kiertäviä sohvia kokoontua juttelemaan vaikkapa Englannin liigapeleistä - niin kuin lauantaisin usein tapahtuu. Tuijotan pelejä, jotka minusta ovat umpitylsiä, vain pystyäkseni osallistumaan tuohon joutavanpäiväiväiseen debattiin. Sosiaalinen paine on havaittavissa...

Mitä Vesimiehessä sitten tehdään? Jos olet selvittänyt itsesi sisälle ohi henkeä nuuhkivien yrmeiden ovimiesten, ensimmäinen etappisi on alakerran vessa. Sinne on kiire, koska viimeiset pohjat olet siemaissut kaveriporukassa nurkan takana jonon etenemistä vahtien. Liian pitkään jonoon ei pidä liittyä. Ensinnäkin, jos seisot kauan ulkona pakkasessa tulee kylmä; toiseksi, liian kauan odottaessa nurkan takana nautittu pohjustus saattaa laittaa puheen sammaltamaan, mikä vaikeuttaa sisäänpääsyä; kolmanneksi, pissahädässä ei ole mukavaa jonottaa. Ajoitus on tärkeää. Jos jonoa ei ole lainkaan, kaikkien vahtimestarien katseet ja nenät kääntyvät ainoastaan sinuun, mikä ei välttämättä ole sekään hyvä.

Jos nuo esteet olet selvittänyt, reittisi käy yläkertaan. Portaissa sinun on syytä olla kompuroimatta: diskoemännän tarkka silmä voi vielä tässä vaiheessa lähettää kompastelevan juhlijan alakertaan ja sitä kautta takaisin ulos kylmään Otaniemen talvi-iltaan. Tupakansavua on joka tapauksessa joka paikassa, joten paikkasi määräytyy sen mukaan haluatko puhua jalkapallosta, jääkiekosta vai musiikista.

Tunnin keskustelun ja parin tuopin jälkeen alat zoomailemaan ympäristöä, olisiko muunlaista pöytäseuraa tarjolla. Tanssiin haku on helpoin tapasi pöydänvaihtoon edellyttäen, että valitun kohteen vastaus on myönteinen. Et kai halua koko iltaa istua samassa kundiporukassa puhumassa taas jalkapallosta? Pari juomaa pohjien päälle antaa sinulle sopivasti rohkeutta. Viiden tuopin kierteessä saattaa jäädä flaksi käymättä. On myös fiksua tiedustella tanssipartnerin musiikkimakua. DJ voi jopa myöntyä pyyntöösi ja laittaa soimaan sen T-Rexin Hot Loven. Tämä taas nostaa pisteitäsi ajatellen illan jatkoa ja mahdollista saattokeikkaa diskon sulkeutuessa puolelta öin. Täffällä kaava on sama, mutta kaikki on pienimuotoisempaa ja pois kirkkaista valoista. On oikeastaan mielialakysymys, kumpi paikoista on vetovoimaisempi. Vesimiehessä on joskus bändejä esiintymässä. Toisaalta samaan aikaan Täffällä voi olla strippari; jonka esityksestä ei onneksi näe juuri mitään, kiitos himmeiden valojen.

Istumme Täffän yläkerran sohvalla. Tiskijukka soittaa Bowien Starmania. Kaikilla on oluttuoppi tai lonkerolasi kädessä pyöriteltävänä. Tänä iltana pöytäkunnassamme väreilee uudenlainen odotus ja jännitys. Liigapuheet ovat nyt sivuosassa. Kukaan muu täällä ei tiedä, että olemme lyöneet vetoa siitä, uskaltaako Hassan viuhahtaa läpi alakerran täpötäyden tanssilattian. Olemme Hassanin kanssa sopineet, että 20.45 menen pohjakerroksen vessaan auttamaan häntä valmisteluissaan. Kello on nyt puoli yhdeksän. Hassan vaikuttaa täysin rauhalliselta. Minulla sydän hakkaa ja kämmenet hikoavat. Olen pudottaa täyden tuopin lattialle. Kumpi tässä oikein on viuhahtamassa? Otan pitkän huikan, kun Hassan nousee ylös ja vilkaisee minuun. Odotan, että hän on hävinnyt näkyvistä. Nousen minäkin ja seuraan perässä. Miesten vessassa ei onneksi ole kuin pari kundia kusilaarilla horjumassa rööki huulessa. Hassan sulkeutuu eriöön. Kuuluu vaatteiden kahinaa ja kiroilua. Laarimiehet poistuvat. Hassan ojentaa minulle muovipussin. Siinä ovat hänen vaatteensa. Ne minun pitää salakuljettaa ulko-oven lähellä olevaan toilettiin.

- Roba. Kaikki okei? Viisi minuuttia aikaa. Sitten mä juoksen.
- Joo-o. Mä lähden nyt. Tsemppiä!

Juoksen portaat ylös. Sitten rauhallisesti kävellen baaritiskin ohi eteiskäytävään. Vessan ovi auki. Ei ketään. Kainaloni ovat märät ja dödö on pettänyt pahemman kerran. Minuutti, toinen, kolmas... Kuuluu kovaa huutoa. Huuto ja vihellykset voimistuvat. Koko paikka ulvoo. Onko Hassan jäänyt kiinni! Vessan ovi repäistään auki. Hassan! Tuttu virne naamalla.

- Sä teit sen! Jätkä viuhahti Täffän läpi!
- Äkkiä kledjut tänne. Ootte sitten kaikki vitosen pystyssä.

Vähitellen Otaniemen viihdekeskittymään lähtö sai pysyvät puitteet. Perustimme Carillo-klubin Cassun huoneeseen Poutapolulla. Carillo muotoitui pikkuhiljaa kaikkien suosikiksi. Ehkä katkeroelementin poisleikkaama liiallinen makeus sopi alle kaksikymppisen makuaistille. Olihan Carillo myös väkevintä, mitä tuon ikäinen Alkosta sai. Ostimme highball-juomalasit, joihin viilasimme Cassun äidin kynsiviilalla viivan merkitsemään drinkin maksimikorkeutta, kun lasi oli ensin täytetty jääpaloilla. Jääkuutiot kylmensivät lasiin kaadetun huoneenlämpöisen Carillon ja paloista sulava jäävesi miedonsi juoman juuri sopivaksi. Nerokasta…

Kävimme niin usein Vesimiehessä, että opimme tuntemaan vakio-DJ:t. Tämä tarkoitti sitä, että levytoivomuksemme toteutuivat säännöllisesti. Se taas helpotti tuota illan kohokohtaa eli pöydänvaihtoa, koska tanssilattialle raahaamasi daami sai kuulla varmuudella juuri sen tietyn rokin tai slovarin. Veimme tiskijukalle myös omia levyjämme. Hurriganesin Roadrunner soitettiin diskossa sellaiseen kuntoon, että DJ osti minulle uuden levyn.

Pohjien ottamisessa piti olla tolkku mukana. Jos intoutui hyvän musiikin saattelema Pekan tai Cassun boksissa tyhjentämään koko pullon valkoviiniä tai - pahimmassa tapauksessa - suurimman osan Jallu-pullosta, saattoi olla varma, että Vesimiehen portilla tuli vaikeuksia. Ikävää oli jättää yksi kaveri Otaniemen pakkaseen, kun kolme neljästä oli selvittänyt ovikontrollin. Vielä ikävämpää oli itse joutua kääntymään takaisin pitkälle kotimatkalle parhaan nousuhumalan valuessa täysin hukkaan. Näitä viihdetyötapaturmia sattui jokaiselle. Ovimikot käyttivät myös huonolla tuulella ollessaan vähäistä valta-asemaansa sumeilematta hyväkseen. Jos jonkun pärstä ei miellyttänyt, vesiselvänkin sisäänpyrkijän ilta päättyi ennen kuin se oli alkanutkaan. Toisaalta, sopivassa ryysiksessä eivät poket huomanneet sikahumalaistakaan, jos tuo tolpillaan pysyi. Kerran pari tuli ihmeteltyä aamupäivällä kotona omassa sängyssä herätessä, että miten minä täällä olen, kun viimeinen muistikuva on raju twistaaminen hemaisevan pimun kanssa Vesimiehen tanssilattialla.

Aina ei huvittanut lähteä Otaniemeen. Varsinkin 70-luvun lopulla, kun kaveripiirissä oli tapahtunut runsaasti pariutumista, Tapiolan keskustan anniskelupaikat vetivät puoleensa. Matkaakin noihin oli vain kilometri pari. Otaniemeen kävely kun kesti puoli tuntia ja takaisin tunnin tai kaksi. Heikintorin kakkoskerroksessa oli kohtuullisen viihtyisä Heikinvintti, joka oli kelvollinen ruokapaikkakin. Tapion Tuoppi taas oli meitä hieman iäkkäämmän kansanosan ryyppäysmesta; tupakan savun ja kaljatuoppien täyttämä perinteinen kapakka. Paikallisen legendan mukaan Tapion Hongan urheilukassi kasvoi käteen, kun Tuopissa istui tarpeeksi usein. Kultakukon viehätys oli näköala. Se sijaitsi Keskustornin ylimmässä kerroksessa. Kultakukko tuli tutuksi jo lukion viimeisenä vuonna tylsien oppituntien pakoilupaikkana. Parin tuopin jälkeen jaksoi taas torkkua vaikkapa puhetaidon tunnilla.

Helsingin keskustan ravintolat alkoivat nekin tulla vähitellen tunnetuiksi - yleensä elokuvaillan aloitus- ja lopetuspaikkoina. Helsinkiin lähdettiin tietysti myös bändejä katsomaan Tavastialle, Alibiin ja Bottalle. Tämä enteili omalta kohdaltani tulevia kuvioita. Historian opiskeluvuosina hummailin vielä Tapiolan jengin kanssa. Englannin opintojen alkaminen 1979 aiheutti sen lopullisen muutoksen. Juoma- ja bailupaikat löytyivät yliopiston naapurustosta: Pam Pam, Kluuvin Pubi, Pataässä, Ankkuri, Kappeli, Il Treno... Hämäläisen osakunnan jäsenyys taas lukitsi keikkatilanteeni moneksi vuodeksi Tavastialle.

Viimeinen käyntini Vesimiehessä tapahtui 2000-luvun alussa päiväsaikaan. Ei tietenkään diskossa purkkapoppia hyppimässä, mutta ehkäpä saman pöydän ääressä Dipolissa kuin silloin Carillo-klubin aikaan. Tällä kertaa läppärin yli kurkoittautuneena PowerPoint-esitystä kainalot märkinä valmistelemassa jossain opiskelijavaihdon jättiseminaarissa. Silloin olisi hyvä ollut olla tuhdit pohjat ja ehkä siemaista pari tuoppia.

Takaisin "Tapiola-novellit" etusivulle.