Maledetta primavera ⁽¹⁾

Patorakennelma tässäkin oli lähtökohtana. Siellä patovallin takana hiljalleen nousevassa vedessä kelluivat kilpailuun osallistuvat venekunnat. Kun tarpeellinen vesimassa oli saavutettu, polkaistiin reuna rikki ja paatit syöksyivät eteenpäin virran vieminä. Jokaisella osallistujalla oli kädessään keppi, jolla radan sivuun juuttuneen aluksen sai tökätä liikkeelle. Huutoa riitti ja kuravesi roiskui ennen kuin voittaja oli maaliviivan ylittänyt. Protesteja tietenkin esitettiin kiivaasti ja yleisin lopputulos oli railakas riitaantuminen sekä kaikkien osallistujien raahautuminen kotiin housut ja sukat märkinä. Huutoa riitti sitten kotonakin.

Tien vierustan kuraista noroa parempi plutauspaikka oli Silkkiniityllä koulutieni vieressä kulkeva syvähkö oja, oikeastaan pieni puro. Purossa oli huhtikuussa sammakonkutua ja myöhemmin tietysti myös sammakoita, joita haaveilla pyydystettiin. Yleensä kiinnisaadut yksilöt saivat viettää päivän isossa lasipurkissa ennen kuin ne vapautettiin Ankkalampeen. Puron pohja oli keväällä savinen. Kerran hiippailin kotiin yksi saapas jalassa. Toinen kenkä oli juuttunut tiukasti puron saviseen pohjaan, josta se saatiin viimein irti lapiolla kaivamalla. Toinen saappaansyöjä oli  leveä oja, joka kulki Otsolahden venesatamaan menevän tie ali. Siellä saattoi nähdä piisameita. Pyyntipuuhiin emme ryhtyneet eläimen nopeuden ja suuren koon vuoksi. Sen sijaan lintuja saimme kiikkiin laatikkopyydyksellä. Painavahko puulaatikko tuettiin kepillä ylös, keppiin solmittiin pitkä naru ja houkuttimeksi laatikon alle siroteltiin siemeniä tai leivänmuruja. Kun tipuset saapuivat nokkimaan syöttejä, nykäistiin narusta. Ajatuksena ilmeisesti oli kesyttää kiinni jääneestä linnusta elätti. Olimme Otsonkallion pihalla nähneet kesyn variksenpoikasen lasten lemmikkinä. Mutta varislinnut olivat liian fiksuja jäämään loukkuun. Variksen pesän ryöstöön ei edes Hassanin kantti riittänyt.

Hieman rauhallisempi kevätpäivien puuha oli brennaaminen. Tähän harrasteeseen tarvittiin vain sokaisevan kirkas aurinkoinen kevätpäivä, suurennuslasi ja kaitafilmin pätkä tai valokuvanegatiivi. A-talon tuulensuojainen autotallisyvennys oli tuohon toimintaan paras paikka: suuret koivut ja männyt varjostivat muita pihoja. A-talon pihaan suulberi paistoi esteittä. Brennaamisen hyvin simppeli tavoite oli saada suurennuslasin polttopisteellä syttymisherkkä materiaali palamaan tai ainakin savuttamaan. Jotain kiehtovaa tuossa jobissa täytyi olla, koska sitä tekivät järjestetään kaikki tietynikäiset pojat. Ehkä se, että sai liekit leimuamaan ilman tulitikkuja, oli jutun juju. Yleisen postimerkkiharrastuksen vuoksi polttolaseja löytyi runsaasti - jos ei ihan omaa, niin isoveljeltä tai isältä lainattua. Kekseliäimmät osasivat käyttää rikkinäisen taskulampun linssiä. Negojen polttamisen lisäksi kokeiltiin muitakin materiaaleja. Periaatteessa kaikki tummat pinnat kuten nahkahanskat, takinhihat ja saappaanvarret soveltuivat käryttämiseen. Mustasta lantsarista se vasta komea ja pahanhajuinen käry nousikin. Kotona oli taas selitettävää äidin ihmetellessä hiiltyneitä reikiä uudessa kevättakissa. Puolustuspuheen oli syytä olla todella laadukas, mikäli halusi välttyä tuohon aikaan niin yleiseltä ruumiilliselta kuritukselta.

60-luvulla kevään kohokohdaksi nousi ilman muuta pihatalkoot. Oli jotenkin automaattista, että lähes kaikki taloyhtiön asukkaat heiluivat mukana. Ilmoitukset kiinnitettiin porraskäytävien ilmoitustauluille hyvissä ajoin. Talkoopäivän aamulla pihalle ilmestyi traktorin vetämä lava, johon haravointijätteet kipattiin. Kunnallistekninen huolto toimitti paikalle myös haravat ja kottikärryt. Taloyhtiö hoiti puolestaan virvoketarjoilun eli lämpimät limut. Tapiolan puutarhakaupungin tyyliin täysikasvuiset puut suojeltiin rakennusvaiheessa, joten haravoitavaa riitti suurellekin joukolle. Pihan lapsille talkoopäivä oli melkein yhtä odotettu kuin jouluaatto. Teimme kyllä töitäkin, mutta suuret lehtikasat houkuttelivat myös villiin peuhaamiseen. Kasoihin hyppely ei ollut aivan vaaratonta. Sen tulin huomaamaan. Ensimmäinen onnettomuus sattui, kun hyppäsin vauhdilla metrin korkuiseen lehtivuoreen. Joku oli unohtanut haravansa kasan pohjalle. Tuloksen oli musta silmä ja komea kuhmu otsassani - sekä tietenkin talkoiden päättyminen minun osaltani. Toinen, lääkärissä käyntiä ja tikkejä vaatinut tapaus oli putoamiseni lavalta joko vahingossa tai tönäistynä, jolloin takalaidan lukon kahva viilsi syvän haavan pohkeeseeni. Näistä takaiskuista huolimatta osallistumisintoni säilyi teini-iän porteille saakka.

Kolmirinteen pihapiiri oli siinä mielessä poikkeuksellinen, ettei tietääkseni kukaan joutunut oikeaan tappeluun toisen Menninkäisentien pojan kanssa. Poutapolun puolella ja kuulemma muuallakin taloyhtiöiden poikien nokkimisjärjestystä ratkottiin nyrkein ja jopa kovemmilla keinoilla. Tietysti jonkinlaista nyhjäämistä syntyi tyhjästäkin. Kenellekään ei ollut tarvetta olla pihan kingi, joten painimatsia vakavampaa ei saatu aikaiseksi. Tai saatiin yhden kerran - keväällä. En osaa sanoa, mikä sai minut ja Hassanin riitelemään ensin sanallisesti, sitten painiottein ja lopulta nyrkit pystyssä. Olisiko ympäröivästä jengistä tullut kannustusta nyrkkitappelun aloittamiseksi? Oli miten oli, siinä me yhtäkkiä seisoimme hiestyneinä ja huohottaen valmiina iskemään toisiamme turpaan. Iskin sokkona yhden lyönnin. Se osui johonkin puolikovaan. Se puolikova oli Hassanin poskipää. Seuraava havaintoni oli Hassanin uliseva huuto. Hän häipyi kotiinsa poskeaan pidellen ja kamalaa mölyä pitäen. Seisoin paikallani hölmistyneenä. Menin kai jonkinlaiseen shokkiin. Olisihan minun pitänyt tuntea ylpeyttä jengin vanhimman pojan peittoamisesta. Ainoa tunnetilani oli järkytys. Ja pelko, että ystävälleni oli käynyt huonosti. Koko ilta meni sumussa. Seuraavana päivänä törmäsin Hassaniin koulusta tullessani. Ystäväni poskipää oli punainen ja hieman turvoksissa. Haskin luonteesta kertoo paljon se, että hän ei suinkaan lähtenyt haastamaan minua uuteen tappeluun vaan alkoi käydä neuvottelua kanssani siitä, miten korvaisin aiheuttamani kivun ja säryn. Hassan oli pitkään kadehtinut lahjaksi saamaani Aku Ankka -lehden sidottua 1957 vuosikertaa. Yritin tarjota nippua Teräsmies-sarjakuvia. Loppujen lopuksi vuosikirja vaihtoi omistajaa. Tosin 1970-luvun lopulla pois muuttaessaan ystäväni halusi päästä eroon kaikesta turhasta roinasta, jolloin vuosikirja palautui minulle. Nimiölehdelle Hassan oli kirjoittanut sanat "Kiitos lainasta".

Tavanomaisin muuttosuunta oli pois Kolmirinteeltä. Kolme kaveria pihajengistä muutti jo 60-luvun puolella kuka minnekin. Yhteydenpito katkesi yleensä samalla. Puhelinnumeroita ei vaihdeltu eikä kirjeitä kirjoitettu kuin poikkeustapauksissa. Siksi olikin riemastuttava asia, että huoneistomme alapuolella olevaan kaksioon muutti - vaikka vain pariksi vuodeksi - elokuvaohjaaja Aarne Tarkaksen perhe. Elokuvamaailman ihmisiä Menninkäisentiellä asui muutenkin. Kanakopissa eli yhdessä Menninkäisentien ketjutaloista majaansa pitivät Pirkko Mannola ja Åke Lindman. Tällä seikalla ei ollut suurtakaan merkitystä, mutta sillä oli, että Tarkaksen perheen poika oli ikäiseni kaveri. En koskaan kai selvittänyt hänen oikeaa nimeään. Hän esittäytyi Takuksi ja se riitti. Takku-nimi olikin erittäin sopiva, sillä nuoren miehen habitus oli ruokkoamaton; erityisesti hiuspehko antoi täyden oikeutuksen lempinimeen. Hyvät ystävät meistä tuli. Takun musiikkimaku oli lähes identtinen minun mieltymysteni kanssa ja muitakin yhteisiä harrastuksia löytyi. Takulla oli Jerry Cotton -mania. Hänen tavoitteenansa oli kerätä täydelliset vuosikerrat kyseistä julkaisua. Lehtihän ilmestyi noina 70-luvun alun vuosina säännöllisesti, joten uusia numeroita sai helposti Tapiolantien⁽²⁾ R-kioskista. Aiemmin ilmestyneitä lehtiä metsästettiin pitkin Helsinkiä. Divareita oli melkein joka korttelin kivijalassa. Kyllä minäkin Cottoneita selailin, mutta jotenkin noiden nopeasti kirjoitettujen viihdetarinoiden vetovoima jäi vähäiseksi. Olisinko yhden jutun lukenut kokonaan? Kansikuvat kyllä näyttivät räväköiltä. Hauskaa oli seikkailla Helsingin laitakaduilla ja jakaa onnistuneiden hankintareissujen tuomaa iloa.

Erään erityisen tuloksekkaan kevätretken jälkitunnelmissa istuimme B-talon sisäänkäynnin syvennyksessä ja lajittelimme Jerryjä. Ovi takanamme kolahti ja ulos horjui yläkerran jo aikamiehen ikään ehtinyt paha poika Karro. Karron oikea käsi oli kipsissä ja pää ilmeisen sekaisin. Ilman varoitusta hän pysähtyi eteemme ja huitaisi kipsatulla kädellään Takkua turpaan. Itsesuojeluvaisto sai meidät jättämään Jerryt siihen paikkaan ja ryntäämään C-talon portaikon kautta kellarin lukitun oven taakse turvaan. Takulta murtuivat molemmat etuhampaat. Minun vammani oli henkistä laatua: väkivallan uhkaa en ollut koskaan kokenut niin konkreettisesti kuin silloin. Vasta illalla uskaltauduimme Karron nurmikolle potkimat Cottonit pois hakea. Onneksi Karro hävisi kulmilta hieman tuon tapauksen jälkeen. Ikävä kyllä niin teki myös Takku. Seuraavana keväänä tuli Takulta kirje Espanjan aurinkorannoilta. Mukana oli lista puuttuvista Cottoneista ja kuva, jossa uudet etuhampaat saanut ystäväni hymyili ruskettuneet kasvot pitkäksi kasvaneen, kampaamattoman kuontalon kehystäminä.