Waltari pornokaupassa

Linkki tekstiin Facebook-ryhmässä "Tapiolan nuoriso 70-luvulta"

Juttua kirjallisuudesta...

Waltari pornokaupassa

Tammen Kultaisen Kirjaston Aku Ankka Alpeilla ja Jere Jarruvaunu olivat oikein hyvä lähtökohta kirjallisuusharrastukselle. Osasin lukea viisivuotiaana ja nuo kaksi kirjaa tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Erityisesti pienen Jere Jarruvaunun urhoollinen toiminta sykähdytti joka kerran, kun sain kirjan luettua loppuun. Jere-kirja tuli luettua lukemattomia kertoja. Loppujen lopuksi osasin sen ulkoa ja kerroin äidilleni Jeren urotöistä milloin siihen sopiva hetki löytyi, vaikkapa keittiössä äitini ollessa tiskipuuhissa. Heti perään sitten Aku Ankan aktiviteetit Alpeilla, ellei minua hätistelty leikkimään muualle.

Tapiolaan muutettuamme meille tuotiin paikallisesta huonekaluliikkeestä olohuoneeseen kookas mahonkinen kirjahylly. Kirjoja ei ollut kovin paljon aluksi. Monessa muutossa suurin osa kirjallisuudesta hävisi jonnekin matkan varrelle. Aku ja Jerekin katosivat. Ehkä ne annettiin minua monta vuotta nuoremmalle serkulleni Tainalle Halkosuontielle, jossa asuimme muutaman kuukauden ennen Tapiolan asunnon vapautumista. En minä niitä kaivannut. Osasinhan ladella ne muistista tarvittaessa. Hyllyssä oli joitakin kirjoja, mutta ei juurikaan kaunokirjallisuutta. Tai no, miten sen nyt ottaa. Lojuihan siellä nahkaselkäinen Hitlerin Taisteluni, joka lienee ollut aika monessa suomalaiskodissa Suur-Suomi -vuosien fantasian satona. Isäni kirja oli varmaankin 500 Miles to Go, joka kertoi Indianapolis- kilpa-ajojen historian - englanniksi. Miehen oma lääkärikirja ja vastaava naisten teos, tosin ruotsinkielisenä, olivat niin ylhäällä hyllyssä, että tarvitsin keittiötuolin saadakseni ne käsiini. Niiden selailussa oli voimakas kielletyn hedelmän maku. Kuvat kiehtoivat, inhottivat ja tulivat painajaisuniinkin: vesipäät, paiseet, rokkotautiset, epämuodostumat, ihottumapotilaat... Karmeaa tavaraa vaikka vain mustavalkoisina kuvina.

Lasten- ja nuortenkirjoja saimme  lahjoiksi. Parhaita olivat Viisikko-sarjan osat, joita minäkin mielelläni luin. Minä toivoin etupäässä Nuorten Toivekirjastoa. NTK tarjosi laadukkaita seikkailukirjoja juuri kansakoulun aloittaneelle lukuintoiselle pikkupojalle. Jules Vernen teokset olivat fantastisia lukuseikkailuja. Erityisen kiehtova oli Sukelluslaivalla maapallon ympäri. Äitini luki sitä minulle myös iltasatuna. Taisi olla hieman väärä valinta, koska olisin voinut kuunnella kirjaa vaikka aamuun asti. Lopulta pääsimme sopimukseen viidestä sivusta illassa. Pertsa ja Kilu -kirjat olivat kaikkien kavereidenkin  suosiossa. Niissäkin oli merellinen toimintaympäristö. Meren arvaamattomuus toi seikkailuihin mukavia yllätyskäänteitä.

Onneksi äitini luki joutohetkinään muutakin kuin Damernas Värld -lehteä. Romaaneja ilmestyi mahonkiseen hyllykköön kiihtyvällä tahdilla. Suurin osa oli tietenkin naisten makuun, mutta ei se minua haitannut. Pääasia, että luettavaa piisasi. Maila Talvio,  Eeva-Liisa Manner ja Aila Meriluoto tulivat tutuiksi, vaikka en kaikkea suinkaan ymmärtänyt, mitä heidän teoksissaan kerrottiin. Pian naisseuraan liittyivät Paavo Rintala Mummoni ja Mannerheim -trilogiallaan, Christer Kihlman Sinisellä äidillä ja minulle silloin kaikkein tärkeimpänä Väinö Linna Täällä Pohjantähden alla -sarjallaan. Sekalaista seurakuntaa sanoisin. Aikuisten kirjoista sai vihiä siitä, miten nuo etäiset isot ihmiset toimivat - karua tuntui olevan heidän elämänsä Viisikon jokapäiväisten gourmet-seikkailujen rinnalla. Linnan Tuntematon sotilas hyllystämme puuttui tuolloin, mutta Pohjantähden luettuani menin sen kirjastosta hakemaan. Luin teoksen yhdeltä makuulta lauantaista sunnuntaihin. Syömässä kävin, muuten oli nenä kiinni kirjassa. Sodanvastainen teos kylvi pienenpienen pasifistisen siemenen sisimpääni, vaikka verrattomana sotaseikkailukirjana Tuntematonta luinkin.

Otavan Ison Tietosanakirjan rooli elämässäni tuli olemaan ratkaiseva. Olin valtavan innoissani aina kun uusi osa kuoriutui paketista. Minulla oli utopistisena ja tavoittamattomana päämääränä lukea kaikki osat kannesta kanteen. Kuinka joku oli pystynyt kokoamaan tuollaisen määrän tietoa kaikesta mahdollisesta, ei mitenkään mahtunut käsityskykyyni. Massiivisia tietokirjoja oli kiva selailla. Värikuvia oli vähän, mutta maailman ollessa muutenkin mustavalkoinen, ei siitä ollut suurtakaan haittaa. Koulutunneilla vastaan tulleita asioita pystyi nyt tarkistamaan kotona ensyklopediasta. Ensimmäiset koulussa annetun tiedon oikeellisuuden epäilyt nousivat mieleeni, kun Ison Tietosanakirjan faktat olivatkin ristiriidassa luokassa kuullun väitteen kanssa. Myöhemmin ymmärsin, että tässä oli kyseessä se hyvin tarpeellinen lähdekritiikki. Olin ylpeä komeasta tietokirjarivistä. Se ohitti tärkeydessä ja kiinnostavuudessa jopa olohuoneen toiseen nurkkaan pesiytyneen mustavalkoisen Telefunkenin television.

1967 oli erityisen hyvä vuosi. Silloin hyllyt alkoivat täyttyä ripeään tahtiin. Kihlmania, Päätaloa, Salamaa, Donneria ja Saarikoskea löytyi meidänkin kotoamme. Yksi teos oli yli muiden; Veikko Huovisen sekä Veijo Meren toimittama huumorikokoelma Piirakkasota. Piirakkasota oli porttini humoristisien kirjavalioiden vehreään puutarhaan. Tuo kirja toimi eräänlaisena manuaalinia kirjastokäynneillä ja divariretkillä. Olin lukenut kirjan 460 sivua ahmien. Sulattelu vei hieman pidemmän aikaa. Voin aivan vakavissani sanoa, että Piirakkasota tuli ohjaamaan lukutottumuksiani seuraavat vuosikymmenet. Tästä antologiasta löytyivät sellaiset ikisuosikit kuten Haanpää, Hasek, Bengtsson, Boccaccio, Dahl, Rabelais, Swift, Twain, Wodehouse, Gogol ja monet muut. Jopa antiikin kirjallisuuden ymmärrys kypsyi tätä kokoelmaa lukiessani. Huovinen itse herätti kiinnostusta jopa niin paljon, etten voinut saada tarpeekseni hänen absurdin humoristisista kirjoistaan. Eräänä myöhempänä kesänä, kun Tapiolan kirjasto oli taas menossa heinäkuuksi kiinni, kävin hakemassa sieltä viimeisenä aukiolopäivänä kaikki hyllystä löytyneet Veikko Huovisen teokset. Muutaman olin viisaasti jo etukäteen varannut.

Mika Waltariin törmäsin kouluni kirjastossa. Huomioni kiinnittyi ennen kaikkea kirjojen tavattomaan paksuuteen. Kuka nyt tuollaisia tiiliskiviä jaksaisi kahlata läpi. Outoja olivat nimetkin: Sinuhe, Mikael Karvajalka, Turms kuolematon... Kirjastoa hoitanut äidinkielen opettaja näki empimiseni. Hän kysyi minkälaisia kirjoja olin lukenut. Kun latelin kotimme kirjaston sisällön - ilman niitä lääkärikirjoja - hän meni hetkeksi sanattomaksi. Sitten opettaja  kurkotti kätensä W-osaston alkupäähän ja poimi sieltä yhden niistä paksukaisista, jonka kannessa näytti olevan krapulainen Keith Richards. Kirjan nimi oli Sinuhe egyptiläinen. Voihan tuon opettajan mieliksi kotiin kantaa, ajattelin. Kun seuraavana aamuna noin kello kolme sammutin vuoteeni yläpuolelle ruuvatun lukuvalon, olin haltioitunut - ja väsynyt. Mitään tämänkaltaista en ollut kokenut. Seuraavina päivinä luin kirjan uudestaan. Waltari oli noitunut minut. Enkä joutunut Karvajalankaan matkassa ikävystymään.

Kirjasto oli tärkeä kiintopiste Tapiontorilla. Vaikka tila aluksi ei ollut kuin isohko huoneisto liikekorttelin toisessa kerroksessa, en malttanut olla ihailematta komeita täysiä hyllyjä, pitkiä rivejä nahka- ja kangasselkäisiä kirjoja ja harrasta, lukemiseen houkuttelevaa tunnelmaa. Jotain tällaista halusin omaan pieneen kulmahuoneeseeni. Nuorten Toivekirjastoa oli jo kertynyt kolmattakymmentä nidettä. Siniset, kultakirjaillut selät näyttivät tyylikkäiltä. Mutta ne olivat lasten kirjoja. Waltarit oli saatava ja Huovisen kirjat myös. Tammen Keltaisella Kirjastolla oli niin ikään hyviä nimikkeitä, Kurt Vonnegutin inspiroituneet käännökset etunenässä. Kirjat olivat kalliita ja levyharrastuksen kanssa rahan tarve käytännössä tuplaantui. Valintoja piti tehdä.

Levyjen ostoreissuilla tuli joskus piipahdettua antikvaarisissa kirjakaupoissa. Niissä hinnat olivat selkeästi kirjakaupan hintoja halvemmat. Kaikkein parhaimmat löydöt tein kuitenkin divareista, jotka myivät muutakin kuin kirjoja. Silloin liikkeenomistaja ei välttämättä yrittänyt puristaa aivan viimeistä hintaa hyväkuntoisesta tuotteesta. Antivariaatin pitäjät ymmärsivät ensipainosten päälle, rähjäiset divarit eivät sellaisesta välittäneet. Ensimmäiset Waltarit löysin eräästä Rööperin pornokaupasta. Liikkeen ikkunassa oli kaikkea alan tavaraa: lehtiä, leluja ja vaatteita... Ja kaksi Waltarin kirjaa! Myyjä katseli minua epäluuloisesti. En varmaankaan 15-vuotiaana näyttänyt tuon tyyppisen myymälän vakioasiakkaalta. Kesti hetken ennen kuin hän ymmärsi, minkä oikein halusin ikkunassa esillä olevista tuotteista. Hyväkuntoiset Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim lähtivät mukaani kympillä. Hakim oli vieläpä ensipainos.

Kun opintoni Helsingin yliopiston historian laitoksella alkoivat, hankintojen fokus siirtyi teeman mukaisesti historialliseen tieto- ja kaunokirjallisuuteen. Waltarilta löytyi vielä Turms kuolematon, Ihmiskunnan viholliset, Johannes Angelos ja Helsinkiin sijoittuva melodramaattinen Isästä poikaan -romaani. Robert Gravesin Claudius-kirjat olivat toinen Rööperin epämääräisistä putiikeista tehty löytö. Vähä vähältä kirjarivistö kotona kasvoi. Antiikin klassikoitakin, kuten Julius Caesarin Gallian sota ja Suetoniuksen Rooman keisarien elämänkertoja oli tarjolla Akateemisessa kirjakaupassa, jos ei muuten niin tilaamalla.

Eikä vain kaunokirjallisia teoksia vaan myös alan tietokirjallisuutta sain usein edullisesti kirjakauppojen alennusmyynneistä ja joulunalusmarkkinoilta. Aleluettelot syynäsin tarkkaan ja vein tilauslistat hyvissä ajoin myymälöihin. Helsingin keskustassa oli ennen joulua monia markkinapaikkoja, joiden laareja penkomalla osui käteen kaikenlaista mielenkiintoista. Muutamalla markalla ladottin kassi täyteen eri kustantajien poistotuotteita. Osa kirjoistani löysi paikkansa olohuoneen mahonkihyllystä. Oman huoneeni kapasiteetti oli tullut täyteen. Aloin tehdä jo hieman karsintaakin myymällä joitakin kirjoja takaisin divareihin. Tai pikemminkin vaihtamalla niitä toisiin, kiinnostavimpiin.

Kiitos Piirakkasodan sekä Kenttä ja kasarmi -pokkarin, Haanpää-kuumeni on nousussa. Otava on juuri 1976 julkaissut Haanpään teokset kahdeksanosaisena upeana laitoksena. Siinähän on nyt mahdollisuus saada koko tuotanto kerralla haltuun. Tämä kompletistinen mielenlaatuni on nostanut päätään jo levyhankinnoissa. Saman artistin kaikki levyt on vähitellen saatava. Eräänlainen keräilijän kirous, siis. Eikä mitenkään harvinainen tauti. Eräällä kirjanetsintämatkalla osun uuteen, pieneen käytettyjen kirjojen kivijalkamyymälään. Hyllystöt ulottuvat kattoon saakka. Annan tottuneen silmäni kiertää ympäri kauppaa. Kaupan omistajatar silmäilee minua. Ahaa! Haanpäätä. Tuo minulla jo, tuo puuttuu, tuosta kokoelmasta minulla osa jo on... Myyjä huomaa kiinnostukseni kohteen ja yskäisee merkitsevästi. Hänellä on tiskin takana puolen metrin korkuinen pino juuri sisään tulleita kirjoja. Haanpään teokset, se uusi sarja, täydellisenä! Alamme heti käydä hintaneuvotteluja. Minulla on laukussa muutama vaihdokki, jotka hän suostuu nihkeästi ottamaan. Hintaa jää silti lähemmäs kolmesataa markkaa. Se on noin  puolet Akateemisen pyynnöstä. Pyydän saada selailla kirjoja. Tämän varmuustoimen olen oppinut kantapään kautta saatuani kerran halvalla kirjan, jossa teksti haalistui teoksen lopussa näkymättömiin. Nämä ovat priimaa. Mutta, mitä ihmettä! Vaikka tuossa on kahdeksan numeroitua osaa omilla kansillaan, pinossa on kaksi viitososaa. Toisen peittona onkin kuutosen kansipaperi. Myyjä menee ensin hämilleen, sitten pamauttaa pari valittua kirosanaa. Sanon, etten ole kiinnostunut, koska sarja ei ole täydellinen. Omistajarouvan käytös on myös muuttunut. Tiukka hintavaatimus on unohtunut. Saan vaillinaisen sarjan satasella. Puuttuvan osan haen saman tien Akateemisesta. Koko sarja jää alle 150 markkaan. Seuraavien viikkojen aikana parannan itseni Haanpää-kuumeesta lukemalla yhteen pötköön koko tuotannon.

Historian opintojeni päädyttyä ainakin väliaikaiseen umpikujaan minun piti etsiä uutta suuntaa. Olin lukenut jo paljon kirjallisuutta englanniksi, koska monet mielenkiintoiset kirjat olivat suomentamatta. Yliopiston sisäisellä haulla pääsin kuin ihmeen kaupalla englannin laitokselle. Ehkä tuon ihmeen taustalla oli juuri tämä ahkera alkukielisten teosten luku. Nyt myös kirjahankinnat saivat uuden suunnan. Englanninkieliset uudet pokkarit olivat halpoja verrattuna kotimaisiin taskukirjoihin. Akateemisella ja Suomalaisella oli hyvät valikoimat sekä tenttikirjallisuutta että omaksi huviksi poimittuja teoksia. Alennusmyyntien aikaan hinnat putosivat oikein kunnolla. Aleksanterinkadun ja Kaivokadun kulmassa oli kuitenkin se paras saalistuspaikka, Pinkka. Pinkka myi eri kustantajien poistoeriä hyvin edullisesti. Kun kauppa sitten ajettiin alas, sai sieltä kymmenellä markalla kolme pokkaria. Arvioin ostaneeni muutaman viikon sisällä pehmeäkantisia kirjoja noin tuhannella markalla. Eivätkä kirjat vain hyllyntäytteeksi tulleet. Luin koko ajan. Usein oli kolmekin kirjaa yhtäaikaisesti menossa. Mielialan vaihtelun mukaan oli tarpeen vaihtaa teosta. Daniel Defoen Journal of a Plague Year ei ollut flunssaisena aivan sitä sopivinta viihdykettä...

Kova työ oli pakata kirjat muuttoa varten. Vaimoni vielä vaati jättää Lundian ylähyllyt tyhjiksi, koska hän sanoi saavansa klaustrofobisia oireita kattoon asti kasautuneiden kirjojen keskellä. Suurin osa pokkareista jäi Yliopistopainon pahvilaatikoihin lähes kymmeneksi vuodeksi. Vasta kun talossamme asunut graafikko sai asuntonsa vihdoin myytyä 2019 ja muutti pois, vapautui meille vuokrattavaksi iso lämmin, ikkunallinen varastotila, joka oli ollut hänen ateljeenaan. Hän jätti pyynnöstämme huoneeseen kookkaan kirjahyllyn. Siellä on nyt meidän kotimme sivukirjasto. Kaikki rakkaat kirjani ovat vihdoin vapautuneet vankeudesta ja toimittavat myös sitä toista tärkeää tehtävää, joka noin suurella määrällä kirjoja on. Ne luovat isoonkin tilaan loistavan akustiikan.

 

Tekstin tekijänoikeudet (c) 2020 Robert Ramberg.

Takaisin "Tapiola-novellit" etusivulle.

 

Kuva: Robert Ramberg.