Pikkukundien bräidäämistä

Linkki tekstiin Facebook-ryhmässä "Tapiolan nuoriso 70-luvulta"

Pikkukundien bräidäämistä.

Airfix

Muovisotilaat, koottavat, pikkuautot ja sarjakuvat: siinä olivat pikkupoikien elämän keskipisteet 60-luvun alussa ja vähän myöhemminkin. Televisio ja varsinkin elokuvat olivat harvinaista luksusta näihin jokapäiväisiin viihdykkeisiin verrattuina. Yleensä nuo neljä lapsuuden elementtiä olivat jatkuvassa moniajossa. Aku-Ankkaa luettiin samalla, kun lattialla levisi puoliksi koottu Spitfire muovisotilaiden vartioimana ja huoneen toisessa nurkassa rytisi massiivinen, kymmenien pikkuautojen maantiekolari. Osallistujia tähän koko huoneen projektiin oli yhdestä viiteen siilitukkaista poikaa. Siirryimme vaivatta pienoismallin kokoamisesta kolarisumaan, jota purkamaan muovisotilaat käskettiin ja taas takasin Akkareiden selailuun. Yhdessä nurkassa oli levysoitin ja kaksi pikkulevyä: Hottentottilaulu kääntöpuolellaan Nukke Nieminen ja Olen pikku urheilija kääntöpuolellaan Pikku maalari. Kun levy loppui, joku laittoi sen uudestaan soimaan, tai jos oli oikein viitseliäs, käänsi puolen. Kaikki kappaleet olivat sata kertaa kuultuja. Niin olivat Aku-Ankatkin sata kertaa läpi selattuja, tahraisia ja kannettomia. Tuon ikäisenä saman kertomuksen läpikäynti yhä uudelleen ja uudelleen toi suurta tyydytystä. Onnellinen loppu oli tiedossa, joten pystyi keskittymään kertomuksen yksityiskohtiin rauhassa.

Muovisia pienoismalleja eli koottavia oli pääasiassa kahdelta valmistajalta Airfixiltä ja Revelliltä. Airfixin valikoima oli laaja sekä mallien että hintaluokkien osalta. Revellillä oli pääasiassa mahtipontisten amerikkalaisten sotakoneiden ja voimakkaiden urheiluautojen miniatyyrejä, suurin osa monisataosaisia, kookkaita ja turhan kalliita. Airfix laittoi markkinoille kaikkea, mikä lensi ja leijui ilmassa, möyri maassa, kellui ja sukelsi vedessä tai kiisi halki avaruuden. Eikä ainoastaan sotatarvikkeita, myös siviilikäytössä olevia laitteita ja härveleitä. Pienet paketit olivat halpoja; muutamasta markasta kympin nurkille. Paketin sisältö oli muovinen kehys tai pari - jossa tavoiteltavan koottavan objektin osat olivat ohuella muovikalvolla kiinni - liimatuubi ja asiaankuuluvat, liimattavat tunnukset ja merkit sekä tietysti seikkaperäinen koontiohje. Laatikot olivat vetävän näköisiä. Kannessa oli värikylläinen maalaus ilmataistelun kliimaksista, jossa kuvattu voittajahävittäjä ehkä nousisi siivilleen pakkauksesta parin tunnin ähräämisen jälkeen.

Kun olen avannut laatikon, ravistelen sieltä olohuoneen hyllykön kirjoituspöydälle tuon ylläkuvatun läjän roinaa. Sitten pikainen vilkaisu ohjeeseen, hihat ylös (etteivät ne tuhraannu liimaan tai huiski osia lattialle) ja kookomishommiin. Ohje on hyvä avatun liimaputkilon alustapaperi estämään pöytälevylle ilmestyviä, vaikeasti poistettavia harmaita jälkiä. Pehmeämetallinen pikkuinen tuubi alkaa puskea ylimääräistä liisteriä ulos heti kun olen neulalla pistänyt sen nokan kärkeen reiän. On tärkeää yrittää olla puristamatta putkea reikää tehdessä. Rapsauttelen varovasti Messerschmitt Bf 109:n osat irti kehyksestä pöydälle. Potkuri putoaa lattialle. Sen etsimiseen kuluu melkein sama aika kuin koko lentolaitteen kokoamiseen. Lopulta löydän sen olohuoneen maton alta. Miten se sinne on lentänyt? Mutta eihän lentokone ole mitään ilman propellia. Runko ja siivet ovat tietenkin helppoja koota, mutta tässä onkin rungon sisälle tulevia osia: moottori ja ohjaamon alaosa. On siis oltava varuillaan, ettei heti niittaa runkoa heti kiinni. Myöskin se taitavan kokoajan taidonnäyte, pyörivä potkuri, vaatii tarkkaa suunnittelua ja runsaasti kärsivällisyyttä. Ohjeen räjäytyskuva näyttää yksityiskohtaisesti, missä järjestyksessä mikäkin muovinpala paikoilleen liisteröidään. Siis sitä askel askeleelta seuraamaan. Helppoa.

Ääh! Ohje on liimautunut pöytään kiinni. Ylös rullaamani puseron hiha on valahtanut alas. Sitä ylös uudelleen vetäessäni olen huitaissut ohjeen nurinpäin pöydälle, samoin sen päälle levitetyt osat. Ja runtannut paperin peittämän liimaputkilon kyynärpäällä puolityhjäksi. Sykkien ulos purskahteleva muoviliima hitsaa paperin ja irto-osat heti kiinni pöydän pintaan. Nypin ne äkkiä talteen. Kaikki on tahmeassa liimansotkussa. Moottori on rullautunut ohjepaperin sisälle. Se saa jäädä. Eihän se edes näy ulospäin. Ohjaamo on tuossa! Missä on pilotti? Olkoon. Propellin akseli tuohon väliin ja äkkiä runko kiinni. Tuossa se äijä on! Aukeaako runko vielä? Ukko sisään ja liimaa perään. Runko kiinni. Propelli unohtui. Olkoon. Akseli roskiin. Nokkakartioon liimaa, potkuri siihen kiinni. Valmis. Siivet. Ne tulevat rungon alle, tuohon hahloon. Ei aukea. Liimalla kiinni vain. Kolo siihen jää. Ei voi mitään. Laskutelineet, takasiivet, peräsin, kuomu. Päätäni särkee. Olen tunnin impannut muoviliimaa. Ei mikään ihme. Runko on täynnä liimaisia sormenjälkiä. Potkuri ei pyöri. Siivet ovat vinossa. Hakaristit kylkiin. Mersu näyttää siltä kuin se olisi saanut ilmatorjunnan täysosuman keskelle runkoa ja tehnyt pakkolaskun pellolle.

- Roope! Mikä hirveä sotku täällä olohuoneen pöydällä on? Nämä paperinpalat. Liimautuneet kiinni! Eihän nämä sormenjäljet lähde pois. Mitäs tässä on taas tehty.
- Kokosin Mersua. Tuli liikaa liimaa...

Airfix tuotti myös muovisotilaita. Sellaisia pieniä eri maiden armeijoiden standardivarusteihin valettuja muoviäijiä. Oli ensimmäisen maailmansodan ja toisen saksalaisia ja brittejä, jenkkien laskuvarjosotilaita, neuvostoliiton puna-armeijan osastoja, Japanin viidakkojoukkueita, buureja, zuluja, intiaaneja, ratsuväkeä, antiikin roomalaisia... Kymmeniä erilaisia rasioita täynnä minikokoisia muoviukkoja; sellaisia parin sentin korkuisia, helposti hukkuvia pikkumiehiä - kokosuhteessa yhden suhteessa 72:een. Laatikon takakannessa oli yksityiskohtaiset maalausohjeet. En tiedä kenenkään vaivautuneen värittämään näitä. Ehkä joku aikuinen Airfix-fanaatikko jaksoi suurennuslasin kanssa tuhria maalia ukkoihin, jos ei muuta osannut isona harrastaa. Meille muoviäijät kelpasivat naturelleina. Niitä vietiin lahjoiksi synttäreille, myytiin Hassanin pihakaupassa lievästi vaurioituneina kappaleittain ja vaihdettiin kaverilta toiselle. Aluksi armeijakunnat yritettiin pitää erillään. Loppujen lopuksi ne aina päätyivät yhteen ja samaan isoon pahvilaatikkoon kaikki maat, lajit ja aikakaudet sulassa sovussa. Laatikosta tätä tykinruokaa kahmittiin sopivia määriä uhrattavaksi suurissa hyökkäyksissä. Alkuun sodat kävimme hiekkalaatikolla, mutta mieshukan käydessä liian suureksi, siirryimme Hassanin ideoimiin kipsistä valettuihin taisteluareenoihin.

Areenan rakennusaineet olivat pari kiloa kipsiä, muutama tyhjä munarasia, kasa tyhjiä tulitikkulaatikoita ja koulusta saatu, pahvikanteen liimattu neljän napin vesivärilajitelma. Kipsi oli halpaa kilotavaraa ja sitä sai Tapiontorin RAKE:sta. Tarvittiin vain laaja ja jämäkkä alusta, jolle valaa kipsinen taistelutanner. Vanerinpalalle voi tehdä vaikka Tyynenmeren saaren muutamalla poterolla. Kimpi- tai lastulevylle uskalsi valaa kokonaisen joenmutkan kaivantoineen kaikkineen. Aivan aluksi oli syytä käyttää muutama hetki suunniteluun ja funtsia, mihin tulevat juoksuhaudat, ammusvarasto, tykkiasemat ja kk-pesäkkeet. Yhteenteipattujen munakennojen ja tulitikkulaatikoiden vaihtelevalla sijoittelulla kasattiin runko, jonka päälle oikeassa suhteessa sekoitettu kipsivalu lätkittiin. Kipsi oli helposti työstettävää sen jähmettyessä verkkaisesti. Maaston muotoja pystyi valamiseen aikana moneen kertaan muokkaamaan mieleisekseen. Kun kipsinen möhkäle oli kovettunut, jäljellä oli enää maastovärien loihtiminen koulun vesiväreillä. Aivan lopuksi koko komeus lakattiin himmeällä vesiohenteisella lakalla tai suihkutettiin fiksatiivilla estämään värien valuminen hikisillä käsillä ukkoja siirrellessä ja siten camovärityksen tarttuminen vaatteisiin.

Aidot mallit saimme takapihan vallihaudoilta. Siellä olivat oikeat kaivannot yhden suhteessa yhteen. Kipsiversiossa tosin tykkiasemat ja pommivarastot olivat edelleen katettuja - munakennoja. Valuhommat ja maalaukset teimme meidän perheemme autotallissa; silloin tietenkin kun auto oli ulkoilemassa. Sotkun sai kätevästi suihkuttaa letkulla lattiakaivoon. Taisteluareenoita rakensimme pieniä ja suuria. Pienet olivat ikään kuin mobiileja moduuleja - vaikka eihän tuollaista termistöä ollut olemassakaan. Niitä kuljetimme yhden kaverin luota toiselle. Kipsinpalat lastenhuoneen lattialla kertoivat omaa kieltään muovisodankäynnin raakuudesta. Suurin areena jäi autotallin nurkkaan. Sen siirtämiseen tarvittiin kaksi aikuista tai neljä poikaa. Mammuttitauti oli iskenyt.

Sotaleikeissä tarvittiin muovisten miesten lisäksi runsaasti kalustoa ja muuta materiaalia. Hävittäjiä, pommikoneita, panssarivaunuja, rynnäkkötykkejä, lentotukialuksia, torpedoveneitä, sukellusveneitä, ilmatorjuntatykkejä... Koottavia oli joka pojalla kotona muutamasta jopa kymmeniin. Suurtaisteluissa arsenaalia haalittiin monesta kotitaloudesta. Jos jotain ei ollut valmiina muoviosana, se keksittiin: sisupastillit toimittivat miinojen virkaa, Lontoon rakeet uivat torpedoina ja vihreän kuulan puolikkaat kelluivat merimiinoina. Näissä oli vielä se edullinen puoli, että taisteluiden tauottua kyseiset aseet voitiin syödä. Metalliset pikkuautot esittivät tällaisissa spektaakkeleissa sivuosaa. Niillä kuljetettiin päällystöä, haavoittuneita ja kaatuneita. Tuohon hommaan pestattiin normiautojen lisäksi James Bondin Aston Martin ja Batmobiili. Kaikki kuljetuskalusto tarvittiin toteuttamaan voittoisaa strategiaa.

Metallisia pienoismalleja oli kahta kokoa. Matchbox-autot olivat nimensä mukaisesti tulitikkulaatikon mittaisia tai hieman suurempia. Niistä ei yleensä ollut aukeavia ovia tai konepeltiä. Ne olivat myös edullisia eikä niinkään haluttuja. Toinen kokoluokka oli Corgi Toys. Eivät ne tietenkään olleet nimensä esikuvana olevan koiran kokoisia, mutta sen verran isompia, että ovet tai luukut avautuivat perusmalleissakin. Hienoimmissa erikoisautoissa, niin kuin tuossa Bondin Aston Martinissa, oli kaikenlaista muutakin liikkuvaa kuin pyörät. Bondin autossa oli ylös ponnahtava luotisuoja takaikkunaa turvaamassa, heittoistuin ja pölykapseleista esiin työntyvät pyörivät terät. Corgit maksoivat melkoisesti, varsinkin nuo erikoismallit. Sen verran luokkatietoisia olimme, etteivät Matchboxit ja Corgit leikkineet keskenään.

Paketista esiin vierivän uuden, kirsikanpunaisen auton laitan lattialle. Kokeilen rullausominaissuutta. Hyvin kulkee, kun sneppaan perästä. Ovet eivät aukea, mutta ikkunoista voi ihailla penkkien punaista nahkaa. Takaluukku aukeaa: kontissa on matkalaukku ja vararengas. Konepelti ei aukea. Kaikkea ei voi saada. Maali kiiltää ja renkaiden kumi on lakumustaa - leikkien kolhut ja auringonvalon vaalentava voima eivät ole vielä päässeet tekemään tuhojaan. Pohjassa on tietoa: Mercedes-Benz 220 SE Coupé. Onpa hieno auto. Tämän otan mukaan tänään, kun autobahnilla Veli-Matin huoneessa on taas sattunut massiivinen kolari.

Uusilla autoilla leikittiin siististi sisällä. Vanhat ja kolhiutuneet joutivat hiekkalaatikon romuralliin. Sisäleikeissä oli muutama variaatio: autonäyttely uusille autoille (tylsää, jos itsellä ei ollut uutta pikkuautoa), takaa-ajo (onnistui, jos Heikki toi mukanaan poliisi-Roverin), liikenneruuhka (vakioleikki, jos muuta ei keksitty) ja - parhaimpana kaikista - moottoritien ketjukolari. Loogista oli, että liikenneruuhka johti ketjukolariin ja myös raivokkaaseen takaa-ajoon. Leikki muuttuikin hyvin usein kuvitelluksi teatteridraamaksi. Autot lattialla toimivat miniatyyrikulisseina ennakoimattomasti etenevälle seikkailulle. Puhenäytelmää syntyi vapaasti assosioiden. Vuorosanat olivat improvisoituja. Olihan siellä pohjalla nähtyjä TV-sarjoja, sellaisia kuten Myrskylinnut ja Matkalla avaruuteen. Dramaattinen kuulokuvaelma harvoin huipentui mihinkään suureen loppunousuun. Päättyi se tietysti siihen, että jonkun piti lähteä kotiin ja viedä autonsa mukanaan.

Ensin kuulimme vain huhuja. Vähitellen ne varmistuivat todeksi. Lelukaupasta löytyi isoja muoviukkoja. Ne olivat tummanvihreitä tai harmaita. Koska ne olivat lähes kolme kertaa kookkaampia kuin Airfix-ukot, yksityiskohdat näkyivät paljon selvemmin. Jopa tuiman irvistyksen äijän ahavoituneella naamalla pystyi erottamaan. Sotilaita myytiin tusinan kappaleen pusseissa ja erikseen. Näillä kokonaisen armeijan rekrytoiminen tulisi kalliiksi. Myös hinta oli kolminkertainen. Lisähankaluus syntyi siitä, että Airfixin koottavat näyttivät naurettavilta jättiläissolttujen rinnalla. Lentävään linnoitukseen ei olisi montaa miestä mahtunut. Lentotukialus näytti optimistijollalta. Jopa aiemmin liian isot Corgi-autot olivat aivan väärän kokoisia. Taisteluareenat olisi pitänyt suunnitella uudestaan. Koko muoviarmeijakuvio meni uusiksi. Isoilla muovihepuilla oli kaikilla amerikkalainen kypärä. Ei mitään eroa taistelevien joukkioiden välillä! Kaksi väriä ainoastaan. Jonkin verran näillä sodittiin ulkona. Muoviarmeijoiden kenraalit olivat myös kasvaneet. Sotaleikit alkoivat maistua puulta tai oikeammin haista palaneelta muovilta.

Siinä ihmisen kehitysvaiheessa, kun osalla kavereista Marlboro roikkui huulesta, muoviukot ja koottavat joutuivat sysimustan huumorin kohteiksi. Jollakin oli taskussaan Ronson-bensasytytin. Vietnamin sota oli uutisissa usein. Televisiosta olohuoneeseen tulvi karmivaa kuvastoa ilta illalta. Ehkä tästä, jo lievästi tiedostava ja näkemiään asioita yhdistelevä teini sai inspiraatiota uudenlaiseen sotaleikkiin. Napalmin uhreiksi joutuivat nyt Amerikan muoviäijät. Tupakansytyttimellä muovi suli kamottaviin mutaatioihin. Teinihuumorin huipentuma oli kisa siitä, kuka muokkaa soltustaan hirvittävimmän näköisen elefanttimiehen. Vuodenvaihteessa koottaviin tungettiin kiinalaisia ja muita ilotulitteita. Vanha, väärin koottu Mersunikin sai viimeisen armonlaukauksen viiden kiinanpommin yhteisjytkyllä.

Se ainoa kerta, jolloin varastin isäni lompakosta rahaa, johtui kahdesta seikasta. En saanut häneltä juuri koskaan viikkorahaa. Rahat tulivat Senja-mummulta, lohkaistuna hänen pienestä eläkkeestään. Ja lompakko oli sopivasti esillä, pullottaen tuolille heitetyn takin taskusta niin, että kympin seteli näkyi selvästi. Otin tietysti harkitun, erittäin kovan riskin, jota en yleensä tee. Kiinni jäädessäni olisin saanut ilman muuta vyöstä tai jopa jotain vielä pahempaa. Kuulin isäni menevän vessaan. Silloin iskin. Nykäisemäni kympin mukana tuli vitonen. Tungin molemmat polvihousujeni taskuun. Odotin viisaasti pari päivää ennen kuin pyöräilin kaatosateessa Tapiontorille muuttaneeseen Villa-Kerän lelukauppaan. En mennyt heräteostoksille. Tiesin tarkkaan, mitä halusin. Halusin Batmobiilin. Mummulta saamani viisimarkkanen yhdistettynä noihin kahteen seteliin teki juuri sen verran, mitä Lepakkomiehen kulkuneuvo maksoi. Paluumatkan ajoin yhdellä kädellä ihaillen toisessa kädessäni puristamaani muovipussia ja olin sateessa törmätä vastaantulevaan äijään. Kuka ihme nyt tuulessa ja sateessa pyöräilee. Vain hyvä tuuri ja nuoren pojan refleksit estivät kohtalokkaan yhteenajon. Mies ilmeisesti pelästyi todenteolla huudellen perääni kaikenlaista. Katosin sateeseen. Varastetulla rahalla ei ole siunausta. Pari viikkoa olin tosin autoruuhkan kuningas.

Batmania katsottiin myös televisiota, luettiin sarjakuvalehdestä ja pureskeltiin purkkana poskessa. Tuollakin iällä ymmärsi, että koko Batman-juttukin oli tehty kieli vahvasti poskessa. Adam Westin olutmaha ei vakuuttanut. Sarjakuvien mahtilehti oli ollut pitkään Aku-Ankka. 60-luvun puolella sen taso yhtäkkiä romahti. Carl Barksin loistokkaasti käsikirjoitettujen ja piirrettyjen pitkien jatkoseikkailujen tilalle tuli Italiassa tehtyä sielutonta roskaa. Siirryimme hetkeksi Mustanaamion lukijoiksi. Vaeltava Aave oli sentään jotenkin uskottava sarjakuvahahmo. Tymäkät viidakon sanonnat levisivät nopeasti poikajoukossa. "Mustanaamio on kova koville" ja "Kun Mustanaamio kysyy, silloin vastataan" herättivät ansaittua hilpeyttä . Mustiksella ei ollut autoa, joten rahaa säästyi siinäkin mielessä. Hergén Tintti olisi tietysti ollut ylivoimainen ykkönen. Jostain syystä Otava julkaisi vain neljä albumia 60-luvun alussa. Vasta 70-luku toi Tintin takaisin. Samassa laatusarjakuvien tsunamissa vyöryivät lähikioskiin Asterix, Lucky Luke, Ahmed Ahne ja koko joukko muita viiden markan albumeita. Ja vaikka kiinnostuksen kohteet muuttuivat aikuisiän ylityksen jälkeen, ei ollut mitenkään tavatonta, että makoilin sängylläni kuulokkeet korvilla Asterixia lukien. Pöydällä oli avattu viinipullo ja kuulokkeissa soi kovaa the Rolling Stonesin Exile on the Main Street. Kohta olisi Vesimies-diskoon lähdön aika Timon Taunuksenrämällä.

 

Tekstin tekijänoikeudet (c) 2020 Robert Ramberg.

 

Takaisin "Tapiola-novellien" etusivulle

 

Powered by Aava 3